Uusiin uriin

Tänään asiat jotenkin loksahtelivat taas kohdalleen. Näen taas asiat selvemmin. Otin taas esiin kirjoitelmani, novellini, ja työstin sitä useamman tunnin. Luin myös pätkiä sieltä täältä. Kokonaisuus alkaa vähitellen hahmottua. Hieman on sellainen olo että teksti on lyhyempi kuin olin olettanut, mutta en tiedä pitäisikö siitä tehdä itselleen ongelmaa? Rakenne on kuitenkin selkeä ja aiheiden kehittely etenee mielestäni suunnitelman mukaisesti. Tekstin virtaus on hyvä, saan siihen sellaisen rytmin kuin olen toivonutkin. Tunnelmaankin olen tyytyväinen. Joten pituutta lukuunottamatta kaikki menee hyvin, eli ei siitä pituudesta varmaan tarvitse ottaa itsellen paineita. Suunnittelen siten seuraavan novellin eri tavalla.

Tänään lukiessani tekstiä havahduin siihen miten visuaalinen teokseni on. Se on paljolti tunnelmamaalailua tietyistä hetkistä, ehkä täydellisistä hetkistä (vrt. Sartren kirjaan Inho), ja nään sen itse usein valokuvina ja mustavalkoisina elokuvan pätkinä. Tämä oli jännittävä introspektiivinen havainto kirjoitustyylistäni.
Tiedän että Sartren ohella tekstissä on viitteitä paljon Samuel Beckettiin, esim. kokoelmateokseen Piiritetyn huoneen novelleja, mutta nämä eivät ole tietoisesti haettuja yhtäläisyyksiä vaan enemmänkin sattumaa. Pieni ääni sisälläni valittaa että teos on liiaksi älykkönovelli, jonka kaikkia nyansseja kukaan ei koskaan tule osaamaan arvostaa, mutta toisaalta, se ei ole ollut pyrkimykseni vaan lopputulos. En osaa uskoa että tekisin väärin jos kuuntelen tyylin suhteen ainoastaan sydämmeni ääntä.

Nyt kuitenkin ensi kertaa kirjoitusprojektin loppu alkaa häämöttää. Tunnen että tästä voisi tulla joskus valmista. Keskiosasta puuttuu vielä paljon tekstiä, mutta kun kokonaisuus on niin "valmis", en jaksa uskoa että tästä enää tulisi mitään ongelmaa.

Itseluottamus on tänään korkealla.