Hyöty vs. hyvä

Päivän väitteeni: Nykyisessä itsekeskeisessä kulttuurissamme on hyvin tavallista ajatella suhdettaan asioihin hyödyn kautta. Onko minun hyödyllistä tehdä X? Mitä hyötyä X:stä on minulle? Mikä vaihtoehto olisi minulle hyödyllisin?
Tämän tyyppinen ajattelu juontaa juurensa suoraan lineaarisen logiikkan käytöstä eli syy-seuraus suhteiden tarkastelusta. Jos teen A niin seuraa X, jos teen B seuraa Y. Kumpi on minulle hyödyllisempi X vai Y, eli kumpi minun kannattaa tehdä A vai B?

Kunpa elämä vain olisikin näin yksinkertaista. Tällainen logiikka nimittäin unohtaa yhden sellaisen pikkuseikan kuin koko ympäröivän maailman. Jos Matti pohtii auton ostamista on sillä seurauksia paitsi hänelle itselleen, hän voi saada paremman auton, ja sitä kautta paremman statuksen naapurustossaan, mutta samalla hänen naapurinsa Niilo kokee arvonalennuksen. Niilon auto oli aiemmin naapuruston paras, hienoin ja kallein auto, joten mikäli Matti ostaa uuden auton ei Niilon auto enää ole se hienoin. Hän siis kärsii Matin autonostopäätöksestä. Pohtiessaan auton ostamista, ei Matti varmasti pohdi Niilon kärsimystä, vaan etusijassa vain omaa etuaan. Koska Matin vanhakin auto toimii, ei hän oikeastaan tarvitsisi uutta autoa. Uuden auton ostaminen tuottaa yhtä paljon ellei enemmän mielipahaa ja kateutta naapureille kuin se tuottaa mielihyvää Matille. Naapurustossa uuden auton ostaminen ei kokonaisuuden kannalta aikaansaa mitään hyvää. Se itse asiassa vain heikentää ilmapiiriä lisäämällä kateutta ja vihamielistä kilpailuhenkeä.

Hyöty-ajattelu on siis lähtökohtaisesti vastakkainasettelu; toisen hyöty on toisen haitta. On vain kysmys siitä ketkä kuuluvat päätöksentekijän intressipiiriin. Jos puhutaan esimerkiksi kokonaishyödystä, on ajatuksella (lähes) aina jokin viitekehys, voidaan esimerkiksi puhua Suomen kokonaishyödystä. Silloin toimitaan siis implisiittisesti naapurimaita vastaan.

On olemassa vaihtoehto. Jos ei pyritäkään tekemään asioita hyödyn näkökulmasta, vaan pyritään tekemään hyvin. Jos Matti, autoa ostasessaan, ei pyrikään hyötymään uuden auton tuomasta staattuksesta, vaan pyrkii tekemään hyvän ostoksen, voi hän pohtia asioita kuten hinta-laatu-suhde, ekologisuus ja tarkoituksenmukaisuus. On peräti todennäköistä että hänen uusi autonsa tässä tapauksessa ei olekaan kalliimpi ja komeampi kuin Niilon auto, mutta Matti saa silti ostosta mielihyvää, koska hän on tehnyt hyvän teon. Ekologisuudella voi tietysti pröystäillä siinä missä auton kalleudellakin, mutta pröystäily ei kuulu "hyviin tekoihin", joten se menee nyt tämän asian ohi.

Asian ydin löytyy siitä että tehdessään hyvää on implisiittisesti huomioonottava, eikä toimi ketään vastaan. Koska kaikkien samanaikainen huomioonottaminen on äärimmäisen vaikeaa, olemme yhteiskuntana kehittäneet "hyvän" konseptin, eräänlaisen patenttiratkaisun, yleisesti hyväksytyn tavan elää ja toimia, joka useimmiten ei ole haitaksi kenellekään. Kun teemme sellaisen teon joka yhteisön normien mukaan tunnustetaan hyväksi, olemme implisiittisesti ottaneet huomioon yhteisön yhteisen kokemuksen asioiden hyötyjen ja haittojen suhteesta.

Asian tekee merkittäväksi takaisinkytkentä; kaikki pitävät hyväntekijöistä. Tällöin esim. Matin naapuruston yleinen hyvänolontunne kasvaa koska ketään vastaan ei rikota. Muut eivät tunne itseään huonommiksi koska Matti on tehnyt hyvän teon, koska hyvä teko on epäitsekäs. Siis sekä Matti saa hyvänolon tunnetta koska on tehnyt ns. hyvän teon ja Niillo saa edelleen pitää naapuruston hienoimman auton titteliä, kun se nyt vaikuttaa olevan niin tärkeää hänelle. Vihamielisen kilpailun kierre on katkaistu. Matti on tehnyt yleishyödyllisen teon josta hän myös itse hyötyy.

Lähelle tulee ajatus että tämä on vain toisenlainen versio Janten laista, eli maailmasta jossa kukaan ei saa poiketa ruodusta. Kaikkien pitäisi kuulua samaan ryhmään. Kukaan ei saa olla toista parempi eli kesikinäinen kilpailu on "kielletty". Käytännön toteutus onkin lähellä Janten lakia, mutta poikkeuksiakin on. Hyvän tekemisessä voi aina tehdä persoonallisia valintoja. Sinun ei tarvitse miellyttää muita, mutta kunhan et riko heitä vastaan pysyy kaikki "hyvänä". Tästä tuleekin mieleeni kiteytys; Hyödyn tavoittelija toimii implisiittisesti jotakuta toista vastaan, kun taas hyvän tekijä tavoittelee myös omaa hyötyään, mutta implisiittisesti siten ettei riko ketään toista vastaan.

Saikohan tästä nyt mitään selkoa? Ajatus oli niin kirkas, mutta jotenkin minun oli sitä vaikea ulostaa tekstiksi.

Eristäytynyt

Näin Amélie-elokuvan ja se kolahti taas niin kovasti että kirjoitin siitä myös toisaalle. Ihan kaikkea mieleen tullutta en voinut kommentoida elokuva-arvosteluun, joten jatkan täällä.

Uskoisin että tärkein syy miksi juuri tämä elokuvaa kolahtaa on että samaistun Amélieehen niin voimakkaasti. Hän on erillainen. Hänellä on oma maailmansa jota hänen on vaikea välittää toisille. Lisäksi hän on intellektuelli humoristi jolla on tarve ohjailla tapahtumien kulkua. Samaistun Améliehen täydellisesti, lukuunottamatta sukupuolta, ja samaistumiseni Ninoon on siten lähes vielä täydellisempi. Vaikka Nino tässä tapauksessa ei pääse ohjailemaan tapahtumien kulkua, vaan joutuu elämän talutusnuoraan (joka tosin sekään ei ole minulle kovin vieras tunne).

Kaiken muun lisäksi olen kai "romanttinen sielu". Haluaisin vielä uskoa rakkauteen. Minulle kyynisyys tämän elokuvan kohdalla paljastaa pelon - pelon siitä ettei rakkautta ehkä olekaan olemassa. Luulen että se paljastaa myös pelon antautua tunteiden valtaan. Joku toinen ehkä kokeen tämän eri tavalla, mutta tällaiseen oloon minä päädyin.

Tehtävä: Subjekti

Nyt keksin! Sain itselleni tehtävän, ajatuspähkinän, jota voin pureskella varmaan hyvän aikaa! Asia lohkesi eilisestä kirjoituksesta jossa pohdin systeemiälyn olemusta. Yritin miettiä mikä olisi sellainen näkökulma, jonka kautta minä voisin antaa jotain uutta systeemiälyn konseptiin. Minulla ei ole mitään sellaista erikoisalaa tai erikoisosaamista jonka kautta voisin sitä tarkastella ja tuoda siihen uusia näkökulmia. Asiaa pohtiessani muistin, että olimme joskus keskustelleet SÄ-ryhmässä ja minun panoksessa kiiteltiin herkkää tunne-elämän havainnointia ja tilannetajua, erityisesti oman itsensä kannalta. Tämä oli minulta ollut pitkään unohduksissa.
Koska minulla ei ole mitään asiayhteyteen sopivaa erityisosaamisaluetta, onkin täysin sopivaa että käyn tarkastelemaan aluetta, joka "ei tarvitse mitään osaamista", aihetta, joka on jokaisen ulottuvilla, se on kaikkien aiheiden yläpuolella ja ympäröi niitä. Siispä lähden tarkastelemaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhdetta. Käännyn sisäänpäin voidakseni nähdä ulos!

Heti alkuun näen kaksi tärkeää ensimmäistä osaprojektia; Ensinnäkin minun tulee aktivoida ajatukseni tästä näkökulmasta ja pohtia, ja aivan erityisesti, havainnoida omaa ajatusmaailmaani ja omaa itseäni, subjektia. Toinen hyvin tärkeä tehtävä on hankkia käsiini asiaa käsittelevää kirjallisuutta, sikäli kun sellaista on olemassa ja saatavilla. Tässä tarvitsen varmasti myös apua lukeneemmilta SÄ-tovereilta.

Hieman pelottaa että jotkut muut ryhmässä saattavat suhtautua projektiini epäilevästi. (Huomatkaa että tässä on jo subjektin analyysi käynnissä). Mutta tunnen itseni määrätietoiseksi ja itsevarmaksi - voin koittaa siipiäni uudella alalla ilman tarvetta tukeen muilta. Kirjavinkkejä voin pyytää ja saada, vaikka toimisin yksin ja niistä on minulle hyötyä joka tapauksessa.

Eteenpäin!

Systeemiäly

Hämäläinen ja Saarinen ovat (vihdoin) saaneet julkaistua kunnollisen jutun Systeemiälystä. Tässä tekstissä on mukana Systeemiälyn kaikki mielestäni olennaiset asiat, kuten mm.:

• keskittyminen tekoihin pelkän akateemisen filosfoinnin sijaan
• positiivisuuden painottaminen - ei riitä että se toimii jos se voisi toimia paremmin
• arkielämä-lähtöisyys - pitää aloittaa siitä mikä on tutuinta, siitä missä voi tunnista omat paradoksaaliset toimintatapansa
  
• oman vastuun painottaminen
• toiminta ympäristössä jossa suurin osa vaikutussuhteista on piilossa, eli ympäristössä, jossa on paljon tapahtumia joista ei ole "riittävästi" tietoa jotta voisi tehdä suoraan logiikkaan perustuvia päätöksiä
• inhimmillisten tarpeiden tiedostaminen; arvostuksen tarve, tarve yhteyteen muiden ihmisten kanssa, tarve osallistua mielekkäältä tuntuvaan toimintaan
• havainto siitä että tekeminen koetaan valinnaksi, mutta tekemättä jättämistä ei koeta valinnaksi

Mitä vielä kaipaisin olisi populääriseen muotoon kirjoitettu kirja tästä aiheesta. Hmm, ..., kutkuttava tunne kaivaa sisälläni, ..., voisiko tämä olla jotain mitä minä voisin tehdä?

Rohkeuden eri asteita

1. Rohkeus ajatella itse.
2. Rohkeus toimia omien ajatustensa mukaan.
3. Rohkeus kuunnella toista.
4. Rohkeus toimia samalla tavalla kuin toinen.

Näitä olen pohtinut viime aikoina. Itse ajatteleminen ei vaadi pelkästään rohkeutta vaan se vaatii myös aktiivista tietoisuutta. Rohkeutta lähtä tutkimaan ja haastamaan omia ajatusprosesseja. Kun sitten on ajatellut itse, löytänyt sen logiikan millä elämä toimii, tulee toiminta vääjäämättä perässä. On todella raskasta toimia oman vakaumuksen vastaisesti, joten antaminen periksi, tottumusten jättäminen ja järjen käyttö seuraa lähes automaattisesti.
Toisten kuunteleminen onkin sitten jo paljon vaikeampaa. Se vaatii todellista rohkeutta, koska toinen ihminen voi esittää näkökulmia jotka ovat niin erillaisia kuin omasi että joudut itse muuttamaan näkökulmiasi. Omista uskomuksista luopuminen se vasta onkin raskasta. Se on oppimista. Kun vielä toimit julkisesti niin kuin joku muu on sinulle opettanut, antaudut muiden arvioitavaksi. Antaudut sen pelon alaiseksi että sinut leimataan opetuslapseksi, jolla ei ole omia ajatuksia.

Valoa

Party-crashing

Minulla on taas hieno uusi bisnesidea. Itselläni ei juuri nyt ole mahdollisuutta tätä toteuttaa joten ideani on vapaata riistaa. Tähän liittyy tämmöinen kehyskertomus, että päädyin eilen eräisiin pikku-jouluihin kuokkavieraaksi. Kaverini oli sinne kutsuttu ja otti minutkin mukaan. Bileet olivat hienot! Ainoa hankala hetki oli heti ovella kun puljun johtaja oli kättelemässä ja ottamassa vastaan yrityksen työntekijät. Minä sitten kättelin, pokkasin ja pokkuroin siinä missä muutkin, eikä siinä mitään - maksoin itse juomani, joten minusta ei koitunut yhteisölle kuluja - mutta luulen kuitenkin vaikuttaneeni siihen että meno oli vauhdikasta. Pari kertaa oli tanssilattia vähellä tyhjetä, mutta minulle suodun raivokkaan energian ansiosta uskon myötävaikuttaneeni siihen, että vauhti ei koskaan lässähtänyt.

Oma roolini bileiden onnistumisessa ei tosiaankaan ollut suuri, koska tämän yhteisön jäsenet osasivat bilettää itsekin, mutta tiedän, että usein ei asia toimi samalla tavalla. Monissa pikku-jouluissa, muissa yritysbileissä ja häissä on hieman jäykkää ja harva uskaltaa tanssilattialle. No, uusi mahtava ideani olisi perustaa party-crashing yritys, jonka kauttaa saa tilata omiin bileisiinsä meneviä bilettäjiä. Sehän on fakta att jokaisissa onnistuneissa bileissä pitää olla vähintään muutama sähköjänis, jolla biletysenergia ei vain lopu, jotka saavat mukaansa ne jotka ovat hieman kahden vaihella, pitkäisi nyt ottaa toinen drinkki, mentäisikö vähän tanssimaan vai pitäisikö yrittää ehtiä viimeiseen bussiin? Juuri tässä vaiheessa pro-bilettäjät olisivat tärkeimmillään muodostaen kriittisen massan biletyksen ylläpitämiseksi.

Kummallisia uutisia

Tänään Helsingin sanomien verkko sivulla oli uutinen jonka mukaan yli puolet teatteriryhmissä työskentelee palkatta. Ensimmäinen ajatus on että Suomen kuoromaailmassa tilanne on vielä heikompi; varsinaisia ammattikuoroja on vain yksi, Kansallisoopperan kuoro ja sen lisäksi meillä toimii projektipohjalta Helsingin Kamarikuoro sekä kirkkokuoro Olaus-Petrin seurakunnassa Helsingissä. Näistä kaksi jäljempää eivät toimi kuukausipalkkapohjalta, joten ne eivät ole varsinaisia ammattikuoroja ja oopperakuoro tekee oikeastaan ainoastaan oopperamusiikkia, eikä laisinkaan kuoromusiikkia. Toisin sanoen, Suomessa ei ole ensimmäistäkään oikeaa ammattikuoroa.
Tämä on vaikea kysymys: paljonko taidetta pitää pysyä tekemään ammattilaisena? Olen usein havainnut että parasta taidetta tekevät amatöörit, koska heitä ohjaa rakkaus taiteeseen. Turhan moni ammattilainen on leipääntynyt hommaansa ja tekee taidetta työkseen eikä tunteen palosta. Hyviä esimerkkejä tällaisista virkamiesmuusikoista voi löytää esimerkiksi kaupunginorkestereista. Myös Helsingin kamarikuoro, joka aikaisemmin oli oikea ammattikuoro (silloin nimellä Radion kamarikuoro) on nyt puoli-ammattilaisena paljon paremmassa kunnossa kuin aiemmin ammattilaisaikoina.
Toisaalta tiedän että monen amatöörin aika ei tahdo venyä sekä työn että harrastusten vaatimuksiin. Varsinkin kun tuo työ vaatii monelta nykyään paljon enemmän kuin se lain sallimat 8 tuntia. Eli jos työn sallitaan syövän ihmisten elämät kokonaisuudessaan, niin taiteiljoille ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä taidetta työkseen tai lopettaa ja vaihtaa "oikeisiin" töihin.
Minulle jää sellainen tunne että tässä mennään taas takapuoli edellä puuhun. Laitosteatterien lukumäärän lisäämistä perustellaan sillä, että teatterin tekijöitä on paljon, eli moni heistä tekee sitä tunteen palosta, vaikka ilmaiseksi. Toisin sanoen tarjonnan lisäämistä perustellaan tarjonnan paljoudella. Ööö, miten tämä nyt menikään? Ammattilaisuuden tarve taas tulee siitä ettei tavalliset työt jousta riittävästi jotta taidetta voisi tehdä työn ohessa.
Kyllä minullekin raha kelpaisi, mutta paljon mielummin näkisin, että työelämän ongelmat purettaisiin, jolloin ongelma suurilta osin häviäisi ja paljon halvemmalla.

Kiire, osa 2

Haluan vielä lisätä muutaman reunahuomatuksen edelliseen kirjoitukseen joka käsitteli kiirettä.

• Jos työnantaja katselee tehtäväänsä lyhyellä tähtäimellä, on hänen tehtävänsä optimoida työnteon määrää, eli pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon töitä tehdyksi mahdollisimman vähillä kustannuksilla, eli mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tulisi pyrkiä pitämään siitä huolen että työntekijät ovat niin pitkään töissä kuin mahdollista, mutta ei kuitenkaan niin pitkään että työteho laskee väsymyksen yms. vuoksi.
• Mikäli työnantaja toimii tämän lyhytnäköisen mallin mukaisesti, on työntekijän tärkeimpiä tehtäviä työnteon välttäminen, koska työnantaja pyrkii puristamaan tästä viimeisimmätkin mehut irti. Mikäli se olisi työnantajasta kiinni, työntekijät asuisivat takahuoneissa ja nukkumista ja syömistä lukuunottamatta he käyttäisivät kaiken aikansa työntekoon. Lounaankin voi tietysti syödä työpöydän ääressä. Työyhteisö olisi siten yksi suuri "perhe", jossa kaikki tehdään yhdessä, aina. Työnantajat olisivat silloin lähes työnantajansa orjia. Aktiivinen taistelu työnantajaa vastaan on siis työntekijän lyhytnäköinen ratkaisu ja vastaus työnantajan lyhytnäköiseen toimintaan.
  
• Täydellisessä maailmassa, jossa työnantaja ymmärtäisi, että motivoitunut työntekijä luodaan pitämällä työt sopivan haastavina, mutta antamalla riittävästi tilaa myös omalle elämälleen. Tasapaino elämässä tekee työntekijöistä luotettavampia ja valmiimpia mukautumaan muutoksiin. Kun työnantaja on reilu, keskimäärin myös työntekijä haluavat olla reiluja työnantajaa kohtaan. Tämä synnyttää positiivisen kierteen, jossa kaikki haluavat hyvää toisilleen ja kaikki voittavat.
• En kuitenkaan väitä että työnantajat olisivat syyllisiä kaikkeen kiireeseen. Päinvastoin. Omista asioista pitää ottaa itse vastuu. Työnantajalle pitää kädestäpitäen osoittaa, että minun työpanokseni on parempi, kun saan aktiivisesti esimerkiksi harrastaa ja viettää perhe-elämää. Olen paljon tasapainoisempi ja luotettavampi työntekijä sillä tavoin.
• On yleinen harhaluulo, että motivaatio ja pitkät työajat kulkevat käsi kädessä. Sanotaan, että "motivoituneen työntekijän on vaikea olla töissä alle 9 tuntia". Työntekijän on siis osoitettava työnantajalle ja työtovereilleen olevansa motivoitunut olemalla töissä vähintään 9 tuntia. Tällainen asenne muuttuu raipaksi. Pitkä työaika ei kuitenkaan synnytä motivaatiota. Päinvastoin, pitkä työaika synnyttää stressiä, joka vähentää motivaatiota ja heikentää työn tulosta. Motivoitunut työntekijä tosin kyllä voi tehdä pitkääkin päivää, mutta pitkällä tähtäimellä hän kärsii siitä. Sinun pitää osoittaa olevasi motivoitunut työntekijä tekemällä pitkää päivää, mutta samalla itse asiassa heikennät motivaatiotasi.
• Pitkiä työpäivä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa tehdään enemmän töitä tai että muualla tehdään tehokkaammin töitä. Onko pitkät työpäivät järkeviä siksi, että muutkin tekevät niin? Jos kaikki kaverisi pitävät koirankakkaa mitä parhaimpana herkkuna, olisiko koirankakka sinusta mitä parahainta herkkua?
• Työajankäyttöä haluttaisiin myös tehostaa. Koska tehokkuus on tärkeää. Eikä sitä sitten perustella niin paljon, mutta oletan että se menee jotenkin näin; Tehokkuus on tärkeää koska siten saadaan voimavarat ja raaka-aineet parhaiten hyödynnettyä, koska siten saadaan tuotettua eniten palveluita ja hyödykkeitä, koska siten ihmisillä on enemmän ostettavaa halvemmilla hinnoilla, koska siten ihmisten elintaso paranee kun he voivat ostaa enemmän. On totta että kehitysmaissa elintaso paranisi jos he saisivat vaikkapa enemmän ja parempaa ruokaa, mutta teollistuneissa maissa tavaran määrän kasvattaminen ei enää kasvata onnellisuutta. Samalla tehokkuuden lisääminen lisää stressiä, joka aiheuttaa tyytymättömyyttä. Ja mikä olikaan se peruste tehokkuuteen?
  

Kiire? Miksi?

Tänään kerron teille iltasaduksi aiheesta jota olen pitkään miettinyt, joka on vaivannut minua, ja otsikkokin jo kertoo aiheen: Kiire ja erityisesti työkiireet. Heti aiheen kerrottuani joku ystäväni voi tietysti ajatella että aion kertoa juuri hänestä. Se koira älähtää johon kalikka kilahtaa. Mutta tämä ystävä ajattelisi väärin. En kerro kenestäkään yhdestä, vaan kerron kaikista heistä, joilla on kiire. Nyt tässä vain on lyönyt kasvoilla peräjälkeen harvinaisen monta eri tapausta.

Normaali tapaus on sellainen missä henkilö itse tiedostaa olevansa kiireinen, hän huomaa myös että kärsii siitä itse ja että hänen läheisensä kärsivät siitä. Mutta työt koetaan niin tärkeiksi että niistä ei haluta luopua, eikä nähdä mahdollisuutta miten niissä voisi joustaa. Tärkeysjärjestyksen kohdalla kysyisin: Kumpi on sinulle tärkeämpi työ vai lapsesi? tai Kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai aviopuolisosi? Tällaisia kysymyksiä voit sitten mielessäsi kehittää sellaiseksi että ne sopivat omaan elämäntilanteeseesi. Mutta mikäli vastaat että työsi on tärkeämpi kuin lapset, vanhemmat, aviopuoliso, elämä, harrastukset, kaverit, yms. niin sitten voitkin jo lopettaa lukemisen tähän, koska lopun aikaa tässä tekstissä oletan että työ ei ole kenellekään se kaikkein tärkein asia elämässä.
Tai itse asiassa, ehkä jollekin työ on kaikkein tärkein asia elämässä? Mutta onko se sitten elämää? Entä jos elämässä on vain yksi asia, työ, ja jossakin vaiheessa siitä joutuu jostain syystä luopumaan (konkurssi, sairaus, muu irtisanominen tms.)? Sittenhän elämässä ei ole mitään jäljellä. Oletko sinä valmis ottamaan sen riskin että se ainoa kortti jota pelaat on voittaja, loppuelämäsi ajan?
Nuo ovat kuitenkin ääritapauksia ja luulen, että meistä useimmilla on elämä myös työpaikan ulkopuolella ja hyvä niin. Tasapaino elämän eri aloilla on mielestäni tärkeää - se on ihan subjektiivinen mieltymys jota en nyt sen enempää perustele. Mutta entä sitten kun työn luonne vaatii että siellä ollaan joka arkipäivä vähintään 9 tuntia ja sen päälle vielä vähän viikonloppuisin ja iltaisin aina joskus? Jos sinulla on vaikka 22 alaista jotka kaipaavat sinulta neuvoja joka toinen minuutti? Tai jos työpaikkasi on niin kilpailuhenkinen, että jäät toisista jälkeen kun lähdet pois jo 8 tunnin jälkeen? Tai jos työsi edellyttää että matkustat lyhyellä varoitusajalla kolmeksi viikoksi ulkomaille?
Minä kysyisin, kumpi ohjaa elämääsi, sinä vai työpaikkasi? Teetkö sinä päätöksiä jotka vaikuttavat elämääsi vai tekeekö työnantajasi ne puolestasi? Oletko tyytyväinen työnantajasi päätöksiin? Minusta omaa elämää koskevien päätösten tekeminen on vastuun ottamista omasta elämästään. Jos antaa jonkun muun tehdä puolestaan päätöksiä, olkoon se sitten työnantaja, aviopuoliso tai omat vanhemmat, niin olennaisesti se on vastuun pakoilua ja siten vastuutonta elämää.
Tietysti on vaikeaa tehdä isoja päätöksiä, niin se pitääkin olla, mutta vastuun ottaminen on raskasta. Samalla kuitenkin, kun ottaa vastuun elämästään, voit huomata hallitsevasi elämääsi. Tutkimusten mukaan hallinnan tunne on yksi olennaisimmista elementeistä onnellisuuteen.
Ongelmahan on se että kaikki muut tekevät pitkää päivää, joten minun ei kannata tehdä vähempää, koska muuten jään häviölle. (Häviölle mistä? Huonosta elämästä, vai?) Todellisuudessa suurin osa varmasti haluaisi tehdä lyhyempää päivää, mutta ei voi tehdä koska kaikki muutkin tekevät pitkää päivää. Catch-22. Eli kaikki osallistuvat paradoksiin, tietoisena paradoksista, mutta jatkavat silti. Miksi?
Jonkun pitää ottaa se ensimmäinen askel. Myös sinun työpaikallasi. Jonkun pitää olla se rohkea ensimmäinen sankari, joka aloittaa uuden trendin, hyvän elämän. Askeleen ei tarvitse olla suuri.


PS. Paatuneet lukijat huomaavat että blogin ulkonäkö on muuttunut. Tarvitsin hieman pirteämpää pintaa. Lisänä nyt myös jokaiselle viestille (noin kuukausi taaksepäin) aihepiiri.

Uusiin uriin

Tänään asiat jotenkin loksahtelivat taas kohdalleen. Näen taas asiat selvemmin. Otin taas esiin kirjoitelmani, novellini, ja työstin sitä useamman tunnin. Luin myös pätkiä sieltä täältä. Kokonaisuus alkaa vähitellen hahmottua. Hieman on sellainen olo että teksti on lyhyempi kuin olin olettanut, mutta en tiedä pitäisikö siitä tehdä itselleen ongelmaa? Rakenne on kuitenkin selkeä ja aiheiden kehittely etenee mielestäni suunnitelman mukaisesti. Tekstin virtaus on hyvä, saan siihen sellaisen rytmin kuin olen toivonutkin. Tunnelmaankin olen tyytyväinen. Joten pituutta lukuunottamatta kaikki menee hyvin, eli ei siitä pituudesta varmaan tarvitse ottaa itsellen paineita. Suunnittelen siten seuraavan novellin eri tavalla.

Tänään lukiessani tekstiä havahduin siihen miten visuaalinen teokseni on. Se on paljolti tunnelmamaalailua tietyistä hetkistä, ehkä täydellisistä hetkistä (vrt. Sartren kirjaan Inho), ja nään sen itse usein valokuvina ja mustavalkoisina elokuvan pätkinä. Tämä oli jännittävä introspektiivinen havainto kirjoitustyylistäni.
Tiedän että Sartren ohella tekstissä on viitteitä paljon Samuel Beckettiin, esim. kokoelmateokseen Piiritetyn huoneen novelleja, mutta nämä eivät ole tietoisesti haettuja yhtäläisyyksiä vaan enemmänkin sattumaa. Pieni ääni sisälläni valittaa että teos on liiaksi älykkönovelli, jonka kaikkia nyansseja kukaan ei koskaan tule osaamaan arvostaa, mutta toisaalta, se ei ole ollut pyrkimykseni vaan lopputulos. En osaa uskoa että tekisin väärin jos kuuntelen tyylin suhteen ainoastaan sydämmeni ääntä.

Nyt kuitenkin ensi kertaa kirjoitusprojektin loppu alkaa häämöttää. Tunnen että tästä voisi tulla joskus valmista. Keskiosasta puuttuu vielä paljon tekstiä, mutta kun kokonaisuus on niin "valmis", en jaksa uskoa että tästä enää tulisi mitään ongelmaa.

Itseluottamus on tänään korkealla.

Omistajuus ja oikeudet

Jatkona edelliseen jäin vielä miettimään monia asioita joita en maininnut. Esimerkiksi nyt vaikka omistajuus. Omistamme tavaroita, maa-alueita ja oikeuksia. Mutta mitä on omistaminen? Mikä tai kuka antaa meille oikeuden omistaa asioita? Jos haluaisin omistaa tähden tai kuun, kuka antaisi minulle sen oikeuden? Nehän ovat loppujen lopuksi vain isohkoja maa-plänttejä.
Toinen samanhenkinen kysymys on oikeus-ajattelu. Ajattelemme usein että meillä on oikeus tulla tasavertaisesti kohdelluksi, meillä on oikeus omaan rauhaan, meillä on oikeus toteuttaa itseämme. Miten niin? Kuka tämän oikeuden on antanut? Mitä jos minä päättäisin että minulla on oikeus päättää tämän maan asioista? Eikö se ole yhtä sattumanvarainen oikeus kuin mikä tahansa muu oikeus?
Ameriikkalaiset puhuvat itsestäänselvistä totuuksista ("selfevident truths") esimerkiksi heidän itenäisyysjulistuksessaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.

Sivuhuomatuksena huomattakoon että on ironista että he puhuvat onnellisuuden tavoittelusta perusoikeutena, kun sen toteutus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan vain oikeus taloudellisen hyödyn tavoitteluun.

Minun ongelmani tässä tavassa ajatella, tässä oikeus-ajattelussa, on että kaikki mikä meistä on meille kuuluvaa, kaikki mihin meille on "oikeus", aiheuttaa mielipahaa ja kärsimystä jos siitä jostain syystä joutuu luopumaan. Toteutuessaan, yksilön saadessaan toimia niin kuin hän uskoo että hänen oikeutensa antavat luvan, ei hän koe onnellisuutta, mutta jos hänen oikeuksiaan rikotaan, aiheutuu hänelle kärsimystä. Ajatellessani että minulla on vapaus ilmaista mielipiteeni, saan siitä mielipahaa jos kirjoitukseni sensuroidaan. Uskoessani että minulla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun työelämässä, loukkaannun jos minut ohitetaan perusteettomasti. Emme koskaan kuitenkaan ole tasa-arvoisia, eikä elämä ole reilua. Kaikkia "oikeuksia" rikotaan joskus ja siitä aiheutuu kärsimystä, sellaista, joka olisi voitu välttää jos emme olisi niin kiintyneitä näihin oikeuksiin. Omistajuus ja oikeudet, nehän ovat lopulta vain sosiaalisia konstruktioita. Ei maailmankaikkeus välitä, katsellessaan meitä avaruudesta, siitä mitä me pidämme oikeuksinamme. Vain ihmisten välisessä kulttuurissa on oikeuksilla mitään merkitystä ja jos me käsitämme ne vain kulttuurin ilmiöinä, emmekä itsestäänselvinä totuuksina, on pettymyksemme vähäisempi ellei olematon, kun meidän nk. "oikeuksiamme" rikotaan.

Muistakaa tämä kun seuraavan kerran kuulette tai luette jotain intohimoista selostusta esimerkiksi sananvapaudesta, tekijänoikeuksista tai patenteista, Helsingin ja Sipoon rajakiistoista yms. Millään näistä ei ole mitään merkitystä esimerkiksi onnellisuuden kannalta. Sananvapaus on ehkä rajamailla, mutta siitäkin on poikkeuksensa.

Tarkoitus

Mietin tässä aamulla Suuria asioita: Elämän tarkoitusta. Mutta se kuulostaa niin suurelta että siitä ei voi aloittaa. Täytyy aloittaa jostain pienemmästä arkisesta asiasta.
1. Kävin punttiksella ja näin siellä taas näitä jäykkäniskoja, joiden ainoa elämän sisältö tuntuu olevan raudan nostaminen. Ajatelkaapa nyt, he käyvät jossain töissä, hankkimassa rahaa, mutta sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin rahan hankkiminen. Töiden jälkeen mennään punttikselle nostamaan rautaa. Kaikki ystävät ovat toisia jäykkäniskoja ja heidän kanssaa keskustellaan raudan nostamisesta. Kuulostaako mielekkäältä?
Stereotyyppi nro 2. Kuvittele taitelija. Tekee taidetta sydämmestään aina kun vain pystyy. Taitelija ei olisi oikea taitelija jos hän olisi rikas, mutta joskus pitää syödä joten välillä pitää tehdä keikkahommia tarjoilijana. Ystävät ovat toisia taitelijoita, sillä he ovat ainoita jotka ymmärtävät taitelija kärsimyksiä. Tämä on elämää josta monet unelmoivat. Oikeaa taitelijanelämää!
Stereotyyppi nro 3. Perheenisä. Kaksi lasta, kaunis, työssäkyvä vaimo, rivitalonpätkä ja farmariauto. Päivät töissä, illat kotona paitsi 1-2 iltaa jolloin on joku harrastus. Turvallinen elämä joka on monelle unelmien täyttymys.
Missä mielessä taide on parempi elämäntehtävä kuin raudan nosto? Millä tavalla perhe-elämä on täydempää elämää kuin jonkin muunlainen elämä?
Minusta me olemme aika herkkiä tuomitsemaan toisten elämäntyylejä. Moni ei ymmärrä vaikka juuri näitä Testoja punttiksella. Mutta mikäs siinä? Se on haastava harrastus, jossa tapaa kavereita ja voi tuntea kehittyvänsä. Taide eroaa vain siinä että taiteessa käytetään päätä (ja sydäntä) kun punttiksella käytetään lihaksia.
Jos katsotaan oikein tarkkaan, niin kuitenkaan missään tekemisesessä ei ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä vaikka taidetta tai musiikkia? Joku vastaisi että se on kehittävää. Mutta kehittävää mitä varten? Jos teen työkseni tiedettä, niin sen sanotaan vievän ihmiskuntaa eteenpäin, tekevän tästä maailmasta paremman paikan. Mutta millä oikealla tavalla se on parempi jos tietämyksemme hieman kasvaa? Vaikka tietäisimme kaksi kertaa nykyistä enemmän asioita, vaikka taide tarjoaisi kymmenen kertaa suurempia elämyksiä kuin nyt, olisiko elämämme sen parempi?
Tulen siihen tulokseen että millään määrällä yhtään mitään väliä. Enemmän sitä tai tätä, ei tee elämäämme yhtään paremmaksi. Ainoa jolla on merkitystä on se mitä tapahtuu päämme sisällä. Jos elämämme tuntuu merkityksellisestä, silloin se on merkityksellistä. Jos tunnet itsesi onnelliseksi, silloin olet onnellinen. Millään muulla ei ole väliä. Tai sillä on väliä, jos tämä jokin muu voi auttaa sinua tulemaan onnelliseksi. Millään muulla kuin onnellisuudella ei ole muuta kuin välillistä merkitystä.

Seksuaalinen häirintä

Luin tänään lehdestä että Suomessa suurin osa teini-ikäisistä tytöistä on sitä mieltä että poikien "seksuaalinen häirintä" ei ole niin vakavaa koska "pojat ovat poikia". Vanhempien ukkojen häirintä on vakavempaa koska se on niin ällöttävää, mutta "hehän ovat usein humalassa".

Ensimmäinen kysymys joka herää on että mikä tässä yhteydessä lasketaan seksuaaliseksi häirinnäksi? Onko esimerkiksi koskettelu häirintää? Onko (onhan!) se vain joskus häirintää ja joskus osa normaalia miehen ja naisen (tytön ja pojan) välistä kanssakäyntiä? Eikö pieni kisailu ja kiusoittelu vain kuulu teinien väliseen elämään?

Tiedän että seksuaalinen häirintä on ongelma. Esimerkiksi jos esimies nipistelee alaisiaan, on se vääränlaista vallankäyttöä. Mutta näistä kirjoitteluista lehdissä saa sen mielikuvan että miehet ovat syntyään sikoja ja kaikki läheisyys on väärin. Mietipä esimerkiksi seuraavia skenaarioita. Kirjoitan minä-muodossa havainnollisuuden vuoksi:
1. Tapaan hyvän ystävän joka on vastakkaista sukupuolta. Halaan häntä automaattisesti.
2. Tapaan bileissä naisen josta olen kiinnostunut. Tönäisen häntä teatraalisesti olkapäähän pienen sanallisen kiusoittelun yhteydessä. Hieman myöhemmin kosketan häntä käsivarrelle hänen kertoessa koskettavaa tarinaa. Mikäli tunnelma kehittyy lämpimään suuntaan saataan hetkeä myöhemmin ohimennessä koskettaa häntä lantiolle.
3. Istumme kaveriporukassa ravintolassa jossa on mukana nainen josta olen kiinnostunut ja uskon että hän voisi myös olla kiinnostunut. Harrastan jalkapeliä pöydän alla.

Näiden kuvausten perusteella on minun vaikea uskoa että kukaan väittäisi vastaan. Nämä ovat osa aika normaalia kanssakäyntiä eikä niissä ole sinänsä mitään kiellettyä. Mutta huomatteko mahdollisen harhan?
1. Mistä tiedän että ystävä on niin läheinen että voin häntä halata? Voin sen aistia siinä tilanteessa, mutta eikö erehtymisen vaara ole olemassa?
2. Naisen ja miehen välisessä dynamiikassa pelataan pienillä eleillä. Stereotypian mukaan mies tekee aloitteen. Tutkimusten mukaan se on kuitenkin nainen joka antaa (come-on) merkin ja antaa luvan miehelle tehdä aloitteen. Mutta ihmiset ovat erillaisia. Eri ihmisten merkit ovat erillaisia ja tulkinan vara on suuri. Miehet ovat usein sokeita naisten hienovaraisille merkeille ja miesten näkökulmasta heidän tulee vain arvata milloin nainen voisi olla myötämielinen ja tehdä aloite.
3. Mikä erottaa ystävän ja romantiikan? Läheinen ystävä voi olla paljon läheisempi kuin joku jonka kanssa on käynyt treffeillä useamman kerran. Minkälainen läheisyys kuuluu ystävyyteen ja milloin ne rajat voi ylittää?

Osa tästä on tietysti saivartelua, mutta tiedän kokemuksesta että erehtymisen vaara on suuri. Miten usein sinä olet ollut tilanteessa missä toinen on tehnyt aloitteen vaiket ole itse tajunnut ennalta mitään?

Suurimman osan näistä asioista voi hoitaa ihan vain aistimalla ja havainnoimalla tunnelmaa. Suurin harmi tässä on se että tuollainen yleispyöreä lehtikirjoittelu hämärtää asioita, asettaa miesten ja naisten väliin raja-aitoja joita ei oikeasti tarvittaisi. Ja edelleen, seksuaalista häirintää on olemassa ja tiedän että se on oikeasti ongelma. Mutta en haluaisi joutua amerikkalaiseen tilanteeseen, jossa on kiellettyä pitää kokousta suljettujen ovien takana mikäli osapuolina on vastakaista sukupuolta oleva esimies ja alainen. Kyllä minusta tervettä järkeäkin saa käyttää.