Kiire, osa 2

Haluan vielä lisätä muutaman reunahuomatuksen edelliseen kirjoitukseen joka käsitteli kiirettä.

• Jos työnantaja katselee tehtäväänsä lyhyellä tähtäimellä, on hänen tehtävänsä optimoida työnteon määrää, eli pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon töitä tehdyksi mahdollisimman vähillä kustannuksilla, eli mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tulisi pyrkiä pitämään siitä huolen että työntekijät ovat niin pitkään töissä kuin mahdollista, mutta ei kuitenkaan niin pitkään että työteho laskee väsymyksen yms. vuoksi.
• Mikäli työnantaja toimii tämän lyhytnäköisen mallin mukaisesti, on työntekijän tärkeimpiä tehtäviä työnteon välttäminen, koska työnantaja pyrkii puristamaan tästä viimeisimmätkin mehut irti. Mikäli se olisi työnantajasta kiinni, työntekijät asuisivat takahuoneissa ja nukkumista ja syömistä lukuunottamatta he käyttäisivät kaiken aikansa työntekoon. Lounaankin voi tietysti syödä työpöydän ääressä. Työyhteisö olisi siten yksi suuri "perhe", jossa kaikki tehdään yhdessä, aina. Työnantajat olisivat silloin lähes työnantajansa orjia. Aktiivinen taistelu työnantajaa vastaan on siis työntekijän lyhytnäköinen ratkaisu ja vastaus työnantajan lyhytnäköiseen toimintaan.
  
• Täydellisessä maailmassa, jossa työnantaja ymmärtäisi, että motivoitunut työntekijä luodaan pitämällä työt sopivan haastavina, mutta antamalla riittävästi tilaa myös omalle elämälleen. Tasapaino elämässä tekee työntekijöistä luotettavampia ja valmiimpia mukautumaan muutoksiin. Kun työnantaja on reilu, keskimäärin myös työntekijä haluavat olla reiluja työnantajaa kohtaan. Tämä synnyttää positiivisen kierteen, jossa kaikki haluavat hyvää toisilleen ja kaikki voittavat.
• En kuitenkaan väitä että työnantajat olisivat syyllisiä kaikkeen kiireeseen. Päinvastoin. Omista asioista pitää ottaa itse vastuu. Työnantajalle pitää kädestäpitäen osoittaa, että minun työpanokseni on parempi, kun saan aktiivisesti esimerkiksi harrastaa ja viettää perhe-elämää. Olen paljon tasapainoisempi ja luotettavampi työntekijä sillä tavoin.
• On yleinen harhaluulo, että motivaatio ja pitkät työajat kulkevat käsi kädessä. Sanotaan, että "motivoituneen työntekijän on vaikea olla töissä alle 9 tuntia". Työntekijän on siis osoitettava työnantajalle ja työtovereilleen olevansa motivoitunut olemalla töissä vähintään 9 tuntia. Tällainen asenne muuttuu raipaksi. Pitkä työaika ei kuitenkaan synnytä motivaatiota. Päinvastoin, pitkä työaika synnyttää stressiä, joka vähentää motivaatiota ja heikentää työn tulosta. Motivoitunut työntekijä tosin kyllä voi tehdä pitkääkin päivää, mutta pitkällä tähtäimellä hän kärsii siitä. Sinun pitää osoittaa olevasi motivoitunut työntekijä tekemällä pitkää päivää, mutta samalla itse asiassa heikennät motivaatiotasi.
• Pitkiä työpäivä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa tehdään enemmän töitä tai että muualla tehdään tehokkaammin töitä. Onko pitkät työpäivät järkeviä siksi, että muutkin tekevät niin? Jos kaikki kaverisi pitävät koirankakkaa mitä parhaimpana herkkuna, olisiko koirankakka sinusta mitä parahainta herkkua?
• Työajankäyttöä haluttaisiin myös tehostaa. Koska tehokkuus on tärkeää. Eikä sitä sitten perustella niin paljon, mutta oletan että se menee jotenkin näin; Tehokkuus on tärkeää koska siten saadaan voimavarat ja raaka-aineet parhaiten hyödynnettyä, koska siten saadaan tuotettua eniten palveluita ja hyödykkeitä, koska siten ihmisillä on enemmän ostettavaa halvemmilla hinnoilla, koska siten ihmisten elintaso paranee kun he voivat ostaa enemmän. On totta että kehitysmaissa elintaso paranisi jos he saisivat vaikkapa enemmän ja parempaa ruokaa, mutta teollistuneissa maissa tavaran määrän kasvattaminen ei enää kasvata onnellisuutta. Samalla tehokkuuden lisääminen lisää stressiä, joka aiheuttaa tyytymättömyyttä. Ja mikä olikaan se peruste tehokkuuteen?