Provokaatioita

Sain kommenttina ihmisoikeustekstistäni eriäviä mielipiteitä. Se oli odotettavissa. Teksti oli provosoiva ja provokaatioksi tarkoitettu. Minulla on joskus tapana ottaa jokin tietty yksisilmäinen näkökulma ja viedä se äärimmilleen voidakseni demonstroida jotain ongelmaa nykyisessä ajattelussa. Tämän tavan ongelmana on että usein vastareaktio valitsemaani näkökulmaan on niin voimakas, että se varsinainen viesti jää taka-alalle. Mutta jos katsoo asiaa toiselta kantilta; tässä on selvä haaste lukijalle/kuulijalle. Miten voin kuunnella siten että päälimmäisenä välittyvä, ilmiselvä viesti, ei peitä alleen niitä hienovaraisempi sävyjä?

Yritäessäni oikein tarkkaan miettiä, miten tämä tapahtuisi, päädyn joka kerralla paradoksiin. Minulla on sellainen olo että kuulijana, minun pitäisi heittäytyä mukaan, uskoa siihen mitä kuulee, mutta juuri tällöin on vaara suurin, että se yksi pääaihe, josta on eri mieltä, peittää alleen ne kaikki muut asiat joista olisi voinut oppia jotain. Jos taas pitää mentaalia etäisyyttä puhujaan, on vaikea saada kiinni mistään asiasta minkä voisi oppia, siinä ei tavallaan pääse laisinkaan kyytiin. Pitäisi siis löytää jonkinlainen kompromissi, samalla heittäytyä mutta pitäytyä analyyttisenä. Se on kova haaste.