Pelästyksiä

Joskus pelästyn itseäni kun huomaan etten ole lainkaan sellainen kuin luulin olevan tai halusin olla. Esimerkiksi nyt tuo edellinen kirjoitus. Minusta siinä on, näin jälkeenpäin lukien, aika räyhäävä ja valittava sävy. Se ei ollut tarkoitus. Mutta se on vain pintaa. En minä ole sellainen. Syvempi kysmys joka tuosta juolahti mieleeni on, olemmeko sellaisia kuin itse luulemme olevamme?

Kysymykseen on tietysti mahdoton vastata itse, koska vastaamme vain mitä luulemme tietävämme itsestämme. Tarvitaan jokin ulkopuolinen taho, joka tarkkailee meitä ja raportoi meille. Luonnollisesti jokaisessa ihmiskontaktissa tätä tapahtuu tiedostamattomasti. Jokainen tapaamamme ihminen muodostaa meistä oman käsityksensä, jota implisiittisesti välittää meille omien toimiensa kautta. Tätä kautta saamamme kuva itsestämme täydentyy jatkuvasti, mutta se on silti aina epätäydellinen. Me tavallaan peilaamme itseämme toisesta, mutta näemme aina vain yhden epätäydellisen ja hieman vääristyneen kuvan itsestämme.

Jännittäviä ovat ne hetket, kun joku reagoi meihin eri tavalla kuin olemme odottaneet. Se kuva jonka silloin peilautuu meistä itsestämme onkin silloin erillainen kuin odotimme. Itsen vaikutus toiseen olikin erillainen kuin odotettu. "Mitä sinä oikein luulet minusta?" Se voi olla pelottavaa, mutta kaikki uusi ja ihmeellinen on hieman pelottavaa. Kaikessa uudessa on eniten opittavaa. Siksi tämä hetki, nyt kun havaitsin kirjoittaneeni tekstin, joka ei tunnu ollenkaan omalta, on suuren opetuksen hetki. Minun pitää muuttaa käsitystäni itsestäni ja avata sille uusi perspektiivi. Jännittävää.