Kiipeilyfilosofiaa

Kävin eilein seinäkiipeilemässä. Siellä on yksi reitti, joka on minulle aivan täydellinen. Se on haastava, mutta tiedän selviytyväni siitä. Sen vaikeus ei oikeastaan ole missään erityisissä liikkeissä tai raskaudessa, vaan siinä, että useammassa kohdassa seuraava liike näyttä mahdottomalta. Eli siinä tulee sellainen tunne, että tilanne on mahdoton, että tästä ainakaan ei voi päästä eteenpäin. Kuitenkin, joka kerralla näistä kohdista pääsee yli kun vain luottaa itseensä. Eli vaikeus on vain pään sisällä. Pitää vain luottaa itseensä, köyteen ja varmistajaan. Siinä pitää viedä itsensä äärimmilleen, viedä itsensä sille rajalle mikä on mahdollista. Epäilemättä rajaa etsiessä joskus sen ylittää ja putoaa, mutta sitä pitääkin tehdä niin usein ettei sitä pelkää. Itse en ole pudonnut köyteen pitkään aikaan, mikä on selvä merkki siitä etten yritä tarpeeksi. En ole tarpeeksi lähellä rajaa.

Kuten normaalisti, tulee tästä mieleeni miten tätä voisi yleistää. Se ei ole vaikeaa. Elämä on täynnä tilanteita missä pelottaa (vaikka sitä harvoin myöntää kenellekään, edes itselleen). Vaikka nyt huomenna minun pitäisi syntymäpäiväjuhlilla pitää yksi lyhty spiikki. Se jännittää hieman. Mutta tiedän pystyväni siihen, siksi suostuin. Ja vaikka se menisi hieman pieleen, en anna sen haitata.

Olen pitkään ollut sitä mieltä että me kaikki liian usein jäämme sellaisiin kuvioihin joista tiedämme selviämme, eli emme yritäkään lähestyä mahdollisuuksiemme rajaa. Jätämme hakematta uutta työpaikkaa koska emme kuitenkaan saisi sitä. Jätämme lähettämättä kirjan käsikirjoitusta kustantajalle, koska ei sitä kuitenkaan pidettäisi. Emme lähesty kiinnostavaa ihmistä bileissä, koska pelkäämme nolaavamme itsemme. Silti tiedämme että epäonnistuminen ei ole mitenkään niin paha asia. Sitä sattuu mutta se ei satu.