Kiire? Miksi?

Tänään kerron teille iltasaduksi aiheesta jota olen pitkään miettinyt, joka on vaivannut minua, ja otsikkokin jo kertoo aiheen: Kiire ja erityisesti työkiireet. Heti aiheen kerrottuani joku ystäväni voi tietysti ajatella että aion kertoa juuri hänestä. Se koira älähtää johon kalikka kilahtaa. Mutta tämä ystävä ajattelisi väärin. En kerro kenestäkään yhdestä, vaan kerron kaikista heistä, joilla on kiire. Nyt tässä vain on lyönyt kasvoilla peräjälkeen harvinaisen monta eri tapausta.

Normaali tapaus on sellainen missä henkilö itse tiedostaa olevansa kiireinen, hän huomaa myös että kärsii siitä itse ja että hänen läheisensä kärsivät siitä. Mutta työt koetaan niin tärkeiksi että niistä ei haluta luopua, eikä nähdä mahdollisuutta miten niissä voisi joustaa. Tärkeysjärjestyksen kohdalla kysyisin: Kumpi on sinulle tärkeämpi työ vai lapsesi? tai Kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai aviopuolisosi? Tällaisia kysymyksiä voit sitten mielessäsi kehittää sellaiseksi että ne sopivat omaan elämäntilanteeseesi. Mutta mikäli vastaat että työsi on tärkeämpi kuin lapset, vanhemmat, aviopuoliso, elämä, harrastukset, kaverit, yms. niin sitten voitkin jo lopettaa lukemisen tähän, koska lopun aikaa tässä tekstissä oletan että työ ei ole kenellekään se kaikkein tärkein asia elämässä.
Tai itse asiassa, ehkä jollekin työ on kaikkein tärkein asia elämässä? Mutta onko se sitten elämää? Entä jos elämässä on vain yksi asia, työ, ja jossakin vaiheessa siitä joutuu jostain syystä luopumaan (konkurssi, sairaus, muu irtisanominen tms.)? Sittenhän elämässä ei ole mitään jäljellä. Oletko sinä valmis ottamaan sen riskin että se ainoa kortti jota pelaat on voittaja, loppuelämäsi ajan?
Nuo ovat kuitenkin ääritapauksia ja luulen, että meistä useimmilla on elämä myös työpaikan ulkopuolella ja hyvä niin. Tasapaino elämän eri aloilla on mielestäni tärkeää - se on ihan subjektiivinen mieltymys jota en nyt sen enempää perustele. Mutta entä sitten kun työn luonne vaatii että siellä ollaan joka arkipäivä vähintään 9 tuntia ja sen päälle vielä vähän viikonloppuisin ja iltaisin aina joskus? Jos sinulla on vaikka 22 alaista jotka kaipaavat sinulta neuvoja joka toinen minuutti? Tai jos työpaikkasi on niin kilpailuhenkinen, että jäät toisista jälkeen kun lähdet pois jo 8 tunnin jälkeen? Tai jos työsi edellyttää että matkustat lyhyellä varoitusajalla kolmeksi viikoksi ulkomaille?
Minä kysyisin, kumpi ohjaa elämääsi, sinä vai työpaikkasi? Teetkö sinä päätöksiä jotka vaikuttavat elämääsi vai tekeekö työnantajasi ne puolestasi? Oletko tyytyväinen työnantajasi päätöksiin? Minusta omaa elämää koskevien päätösten tekeminen on vastuun ottamista omasta elämästään. Jos antaa jonkun muun tehdä puolestaan päätöksiä, olkoon se sitten työnantaja, aviopuoliso tai omat vanhemmat, niin olennaisesti se on vastuun pakoilua ja siten vastuutonta elämää.
Tietysti on vaikeaa tehdä isoja päätöksiä, niin se pitääkin olla, mutta vastuun ottaminen on raskasta. Samalla kuitenkin, kun ottaa vastuun elämästään, voit huomata hallitsevasi elämääsi. Tutkimusten mukaan hallinnan tunne on yksi olennaisimmista elementeistä onnellisuuteen.
Ongelmahan on se että kaikki muut tekevät pitkää päivää, joten minun ei kannata tehdä vähempää, koska muuten jään häviölle. (Häviölle mistä? Huonosta elämästä, vai?) Todellisuudessa suurin osa varmasti haluaisi tehdä lyhyempää päivää, mutta ei voi tehdä koska kaikki muutkin tekevät pitkää päivää. Catch-22. Eli kaikki osallistuvat paradoksiin, tietoisena paradoksista, mutta jatkavat silti. Miksi?
Jonkun pitää ottaa se ensimmäinen askel. Myös sinun työpaikallasi. Jonkun pitää olla se rohkea ensimmäinen sankari, joka aloittaa uuden trendin, hyvän elämän. Askeleen ei tarvitse olla suuri.


PS. Paatuneet lukijat huomaavat että blogin ulkonäkö on muuttunut. Tarvitsin hieman pirteämpää pintaa. Lisänä nyt myös jokaiselle viestille (noin kuukausi taaksepäin) aihepiiri.