Veljeni Kai onnistui kiteyttämään asian joka on minua jo pitkään häirinnyt. Minulla ei ole sille mitään luontevaa alustusta joten täräytän sen pöytään saman tien. Bisnesmaailma on suorituskeskeistä. Milloin pitäisi tienata lisää rahaa, milloin pitäisi tehdä uusia keksintöjä ja milloin saada valtaa, tehdä vihamielinen valtaus tai suoriutua järjettömästä aikataulusta hengissä. Näillä saavutetaan rahaa, patentteja, statusta, valtaa ja onnistumisen tunteita.
Suoritukseen liittyykin aina niiden mitattavuus. Usein sitä mitataan pankkitilin avulla tai autoja, purjeveneitä tai kesämökkejä vertailemalla. Onko elämä näin suoraviivaista? Voidaanko kaikkea mitata? Olisiko elämässä jotakin muutakin arvokasta? Äkkiä tulee mieleen perhe, ystävät, musiikki, espresson nauttiminen sunnuntai-aamuna, läheisyys jne.
Samalla tuntuu kuin olisi muuttunut entistäkin vihamielisemmäksi yritysmaailmaa kohtaan. Toisaalta luulen että se on enemmän ulosantini syy kuin todellisten asenteiden syy - olen lähinnä surullinen niiden puolesta, jotka eivät vielä ole nähneet "totuutta".
tiistaina, helmikuuta 27, 2007
lauantaina, helmikuuta 24, 2007
Ironia
Minua on syytetty ironisuudesta. Tai tarkemmin sanoen, minua on syytetty siitä että aiemmin (2 vuotta sitten) olin ironinen, mutta samalla todettu että nykyään en enää ole niin ironinen. Olen sanaton. Syyttäminen ei niinkään tuntunut pahalta, vaan enemmänkin se etten ollut tällaista ominaisuutta huomannut.
Ei minulle ehkä ole yllätys että olen joskus ollut ironinen, mutta että vielä kaksi vuotta sitten olisin ollut, se on järkytys. En ole itse ollut siitä tietoinen. Enkä ollut ollut edes huomannut mitään suurempaa muutosta käyttäytymisessäni viimeisen kahden vuoden aikana.
Minusta ironia on helppo (=halpa) tapa ohittaa vaikeat asiat, ilman että niitä edes jää pohtimaan. Kun havaitsen muiden olevan ironisia häiritsee se minua, enkä siksi haluaisi itse olla ironinen.
Ei minulle ehkä ole yllätys että olen joskus ollut ironinen, mutta että vielä kaksi vuotta sitten olisin ollut, se on järkytys. En ole itse ollut siitä tietoinen. Enkä ollut ollut edes huomannut mitään suurempaa muutosta käyttäytymisessäni viimeisen kahden vuoden aikana.
Minusta ironia on helppo (=halpa) tapa ohittaa vaikeat asiat, ilman että niitä edes jää pohtimaan. Kun havaitsen muiden olevan ironisia häiritsee se minua, enkä siksi haluaisi itse olla ironinen.
sunnuntai, helmikuuta 18, 2007
Vaalikoneet
Koneet ovat auki (HS, HBL, MTV3). Pikaisella otoksella sain seuraavat tulokset
Hämmentävää. Aika lailla erilaisia tuloksia eri koneista. Varsinkin pienpuolueet läiskyvät laidasta laitaan, joten kovin luotettaviksi ei tuloksia voi kutsua.
Tuossa ensimmäisessä listassa on kaikki vasemman pään puolueet eturivissä. Toisessa on keskustan aluella olevat puolueet ensimmäisenä. Kolmannessa on oikeisto ensimmäisenä.
Joko mielipiteeni ovat jotenkin olennaisesti erillainen kuin kaikkien puolueiden mielipiteet tai sitten vaalikoneet ovat yhtä suurta huijausta. Molemmat tuntuvat uskottavilta vaihtoehdoilta.
- Lista A
- Oikeusturva
- Vas
- Skp
- Sdp
- Vihr
- Köyh
- Stp
- Ps
- Kesk
- Kd
- Rkp
- Ipu
- Kok
- Ktp
- Lib
- Rkp
- Kesk
- Lib
- Kd
- Seniori
- Vihr
- Sdp
- Ps
- Kok
- Lista A
- Köyh
- Vas
- Sks
- Ip
- Stp
- Skp
- Sik
- Rkp
- Kok
- Kes
- Vihr
- Sdp
- Vas
- Skp
- Ps
- Stp
- Lib
- Krist
- Köyh
- ...
Hämmentävää. Aika lailla erilaisia tuloksia eri koneista. Varsinkin pienpuolueet läiskyvät laidasta laitaan, joten kovin luotettaviksi ei tuloksia voi kutsua.
Tuossa ensimmäisessä listassa on kaikki vasemman pään puolueet eturivissä. Toisessa on keskustan aluella olevat puolueet ensimmäisenä. Kolmannessa on oikeisto ensimmäisenä.
Joko mielipiteeni ovat jotenkin olennaisesti erillainen kuin kaikkien puolueiden mielipiteet tai sitten vaalikoneet ovat yhtä suurta huijausta. Molemmat tuntuvat uskottavilta vaihtoehdoilta.
keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007
Yhteiskuntafilosofia
Olen jo jonkun aikaa lukenut kirjaa "Ajattele, filosofoi" (toimittanut Räikkä Juha ja Siipi Helena) ja se on herättänyt kovasti ajatuksia. Kirja käy läpi kaikki filosofian pääotsikot kuten metafysiikka, kielifilosofia, tietoteoria, estetiikka jne. ja esittää niissä esiintyvät klassiset ja modernit pääväittämät. Monesta teemasta minulla olisi paljon sanottavaa, mutta juuri nyt olen lukenut kappaletta joka kertoo yhteiskuntafilosofiasta. Kun tämä aihe on vielä tuoreena mielessä haluan sitä nyt sitten kommentoida.
Yhteiskuntafilosofiassa tarkastellaan yhteiskuntarakennetta, siten käytännössä paljolti päätöksentekojärjestelmää ja lopulta päädytään demokratian ja viisainvallan vastakkainasetteluun. Demokratia on meille varmasti tuttu asia ja sen vaihtoehto, viisainvalta on sellainen järjestelmä jossa yhteiskunnan viisaimmat päättävät kaikista yhteisistä asioista. Täten tämä käsittää myös tyrannian vaihtoehdon, mutta myös paljon muunlaisia sovelluksia, joten sitä ei pidä suoralta kädeltä tyrmätä vaikka tyranniaa nykyään pidetäänkin huonona vaihtoehtona. Useimmiten tyranniaa pidetään lähtökohtaisesti niin pahana ettei sen pahuutta edes muisteta perustella, vaan oletetaan tyrannian pahuus totuudeksi.
Näiden kahden vertailun lähtökohtana pidetään kysymyksenasettelua, miten paljon/hyvin yhteiskuntarakenne tuottaa "yhteistä hyvää"? Eli kumpi rakenne onnistuu tekemään parempia päätöksiä, sellaisia, jotka tuottavat mahdollisimman monelle mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa kenellekään. Tämä on tietysti filosofisesti herkullinen asetelma, koska päädytään helposti pohtimaan arvokysymyksiä kuten miten paljon hyvää pitää aikaansaada toiselle, jotta se korvaisi toiselle aiheutetun pahan? Tällainen arvottaminen lankeaa kuitenkin käytännössä poliitikkojen syliin, riippumatta siitä ovatko he demokraattisesti valittuja, vai jollakin toisella tavalla vallankahvaan singahtaneita.
Se asia mikä minusta tässä on jännittävää ei ole niinkään se mitä näissä teorioissa käsitellään, vaan se mitä ne eivät käsittele. Minusta demokratian perusominaisuus, vallan jakaminen kansalle, on sen paras ominaisuus siinä mielessä, että näin ihmiset kokevat (ainakin teoriassa) että heillä on mahdolllisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. Tunne siitä että pystyy ohjaamaan omaa elämäänsä on eräs tärkeimpiä onnellisuuden mahdollistavia tekijöitä. Tässä mielessä demokratia mahdollistaa onnellisuuden, koska ihmiset kokevat että heidän päätöksillään on vaikutusta heidän omaan elämäänsä. Kääntäen, tyrannian suurin ongelma ei ole niinkään se että kansakunnan viisat tekisivät huonoja päätöksiä, vaan se, että kansa ei tunne olevansa oman elämänsä ohjaimissa. He tuntevat olevansa orjia.
Tämän näkökulman huomattuamme joudumme katselemmaan nykyistä demokratiaamme aivan uusin silmin. Näemme aivan uudenlaisen demokratian, illuusion demokratiasta. Onko sinulla sellainen tunne, että sinun ongelmasi huomioidaan kun eduskunnassa tehdään päätöksiä? Onko sinulla sellainen tunne, että suomalaisten etuja vartioidaan kun EU säätää uusia direktiivejä? Me tavalliset ihmiset olemme kadottaneet yhteyden päätöksentekoon. Ihmisiä on niin paljon ja valtakoneisto niin suuri, että yksittäisen ihmisen ääni katoaa tämän koneiston rattaisiin. Riippumatta äänestänkö Paavo Lipposta, Paavo Väyrystä vai Paavoa Paavosta ja Elviksestä, tullaan samat ihmiset valitsemaan eduskuntaan. On äärimmäisen harvinaista että äänestyksen tulos jää riippumaan yhden ihmisen äänestä. Eli käytännössä minun äänellä ei ole mitään väliä.
Tästä näkökulmasta demokratian parhaisiin ominaisuuksin yleensä luettavat tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus näyttävät merkitsettömiltä. Minusta historia on aika tehokkaasti osoittanut että tasavertaisuutta tai oikeudenmukaisuutta on mahdoton saavuttaa. Marx jalanjäljissä on yritetty saavutta tasavertaisuus mutta epäonnistuminen saavutti riemukkaan katastrofaalisiet seuraukset. Länsimaiset demokratiat ovat olleet enemmän oikeudenmukaisuuden perään, mutta niiden epäonnistuminen on ollut vain hieman diskreetimpi. Kumpaakaan ei siis ole saavutettu. Jospa nämä ovatkin vääriä tavoitteita? Mitä jos oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus ovat vain välillisiä tavoitteita? Mitä jos tärkeämpää olisikin saada ihmiset onnellisiksi?
EDIT: Olennaista tässä oli siis se että perinteinen näkemys demokratiasta on että se tuottaa onnellisuutta vain hyvien päätöstensä kautta, kun taas vaihtoehtoinen näkemyksen mukaan myös jo demokraattinen prosessi itsessään tuottaa onnellisuutta.
Yhteiskuntafilosofiassa tarkastellaan yhteiskuntarakennetta, siten käytännössä paljolti päätöksentekojärjestelmää ja lopulta päädytään demokratian ja viisainvallan vastakkainasetteluun. Demokratia on meille varmasti tuttu asia ja sen vaihtoehto, viisainvalta on sellainen järjestelmä jossa yhteiskunnan viisaimmat päättävät kaikista yhteisistä asioista. Täten tämä käsittää myös tyrannian vaihtoehdon, mutta myös paljon muunlaisia sovelluksia, joten sitä ei pidä suoralta kädeltä tyrmätä vaikka tyranniaa nykyään pidetäänkin huonona vaihtoehtona. Useimmiten tyranniaa pidetään lähtökohtaisesti niin pahana ettei sen pahuutta edes muisteta perustella, vaan oletetaan tyrannian pahuus totuudeksi.
Näiden kahden vertailun lähtökohtana pidetään kysymyksenasettelua, miten paljon/hyvin yhteiskuntarakenne tuottaa "yhteistä hyvää"? Eli kumpi rakenne onnistuu tekemään parempia päätöksiä, sellaisia, jotka tuottavat mahdollisimman monelle mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa kenellekään. Tämä on tietysti filosofisesti herkullinen asetelma, koska päädytään helposti pohtimaan arvokysymyksiä kuten miten paljon hyvää pitää aikaansaada toiselle, jotta se korvaisi toiselle aiheutetun pahan? Tällainen arvottaminen lankeaa kuitenkin käytännössä poliitikkojen syliin, riippumatta siitä ovatko he demokraattisesti valittuja, vai jollakin toisella tavalla vallankahvaan singahtaneita.
Se asia mikä minusta tässä on jännittävää ei ole niinkään se mitä näissä teorioissa käsitellään, vaan se mitä ne eivät käsittele. Minusta demokratian perusominaisuus, vallan jakaminen kansalle, on sen paras ominaisuus siinä mielessä, että näin ihmiset kokevat (ainakin teoriassa) että heillä on mahdolllisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. Tunne siitä että pystyy ohjaamaan omaa elämäänsä on eräs tärkeimpiä onnellisuuden mahdollistavia tekijöitä. Tässä mielessä demokratia mahdollistaa onnellisuuden, koska ihmiset kokevat että heidän päätöksillään on vaikutusta heidän omaan elämäänsä. Kääntäen, tyrannian suurin ongelma ei ole niinkään se että kansakunnan viisat tekisivät huonoja päätöksiä, vaan se, että kansa ei tunne olevansa oman elämänsä ohjaimissa. He tuntevat olevansa orjia.
Tämän näkökulman huomattuamme joudumme katselemmaan nykyistä demokratiaamme aivan uusin silmin. Näemme aivan uudenlaisen demokratian, illuusion demokratiasta. Onko sinulla sellainen tunne, että sinun ongelmasi huomioidaan kun eduskunnassa tehdään päätöksiä? Onko sinulla sellainen tunne, että suomalaisten etuja vartioidaan kun EU säätää uusia direktiivejä? Me tavalliset ihmiset olemme kadottaneet yhteyden päätöksentekoon. Ihmisiä on niin paljon ja valtakoneisto niin suuri, että yksittäisen ihmisen ääni katoaa tämän koneiston rattaisiin. Riippumatta äänestänkö Paavo Lipposta, Paavo Väyrystä vai Paavoa Paavosta ja Elviksestä, tullaan samat ihmiset valitsemaan eduskuntaan. On äärimmäisen harvinaista että äänestyksen tulos jää riippumaan yhden ihmisen äänestä. Eli käytännössä minun äänellä ei ole mitään väliä.
Tästä näkökulmasta demokratian parhaisiin ominaisuuksin yleensä luettavat tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus näyttävät merkitsettömiltä. Minusta historia on aika tehokkaasti osoittanut että tasavertaisuutta tai oikeudenmukaisuutta on mahdoton saavuttaa. Marx jalanjäljissä on yritetty saavutta tasavertaisuus mutta epäonnistuminen saavutti riemukkaan katastrofaalisiet seuraukset. Länsimaiset demokratiat ovat olleet enemmän oikeudenmukaisuuden perään, mutta niiden epäonnistuminen on ollut vain hieman diskreetimpi. Kumpaakaan ei siis ole saavutettu. Jospa nämä ovatkin vääriä tavoitteita? Mitä jos oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus ovat vain välillisiä tavoitteita? Mitä jos tärkeämpää olisikin saada ihmiset onnellisiksi?
EDIT: Olennaista tässä oli siis se että perinteinen näkemys demokratiasta on että se tuottaa onnellisuutta vain hyvien päätöstensä kautta, kun taas vaihtoehtoinen näkemyksen mukaan myös jo demokraattinen prosessi itsessään tuottaa onnellisuutta.
tiistaina, helmikuuta 13, 2007
Pitkän tähtäimen pelko
Edellisessä kirjoituksessa pohdin helppoja ratkaisuja. Väitteeni oli että minulla on suuri tarve tehdä oikeita päätöksiä, riippumatta siitä ovatko ne päätökset helppoja vai vaikeita. Lopulta asia kääntyy tietoisuuteen; jos on tietoinen päätöstensä pitkän aikavälin vaikutuksista, on suuri osa päätöksistä vaikeita.
Toden totta - ei tämä helppoa ole. Tietoisuus pitkän tähtäimen vaikutuksista kasvattaa epäonnistumisen pelkoa. Tehtyjen päätösten kanssa pitää elää. Pelko vääristä päätöksistä taasen ajaa lykkäämään päätöksentekoa - odotetaan hetki, jos sitten olisi varmempi. Mutta päätöksen lykkääminen on juuri sellainen "helppo" valinta, josta en lainkaan pidä. Päätöksen lykkääminen on myös lähes aina valinta josta ei seuraa mitään hyvää, eli se on huono päätös. Tästäkään en varsinkaan pidä. Tietoisuus lisää tuskaa.
Toden totta - ei tämä helppoa ole. Tietoisuus pitkän tähtäimen vaikutuksista kasvattaa epäonnistumisen pelkoa. Tehtyjen päätösten kanssa pitää elää. Pelko vääristä päätöksistä taasen ajaa lykkäämään päätöksentekoa - odotetaan hetki, jos sitten olisi varmempi. Mutta päätöksen lykkääminen on juuri sellainen "helppo" valinta, josta en lainkaan pidä. Päätöksen lykkääminen on myös lähes aina valinta josta ei seuraa mitään hyvää, eli se on huono päätös. Tästäkään en varsinkaan pidä. Tietoisuus lisää tuskaa.
Helppoja ratkaisuja
Tänään tein itsestäni havainnon; minulla on voimakas vietti kulkea helppoja ratkaisuja vastaan. Minulla on tarve välttää helppoja ratkaisuja koska helpot ratkaisut ovat harvoin hyviä ratkaisuja. Vielä toisella tavalla ilmaistuna, mukavuudenkaipuuni on paljon heikompi, kuin se tuska jonka koen huonosta päätöksestä.
Minä tahdon, että tekemäni päätökset ovat sellaisia että voin elää niiden kanssa pitkään. Helpot ratkaisut ovat usein lyhytnäköisiä ja omaa mukavuutta korostavia, mutta samalla ne aiheuttavat pidemmällä tähtäimellä paljon harmia.
Taas kerran merkittäväksi tekijäksi astuu tietoisuus. Kun tulemme tietoiseksi tekojemme ja päätöstemme pitkän aikavälin seurauksista, on helppojen ratkaisujen aika automaattisesti ohi. Jos todella ymmärrämme mitä seuraamuksia esimerkiksi ympäristörikoksista seuraa, emme voi sellaisia tehdä, koska tiedämme, ettemme voisi sen jälkeen elää oman itsemme kanssa. Minun olisi hyvin vaikea antaa itselleni enää anteeksi. (Nyt syyllistyn selkeään ristiriitaisuuteen aiempien kirjoitusteni kanssa, koska en pidä koko anteeksiantamisen käsitteestä, mutta tässä yhteydessä sen sanan käyttäminen oli tarpeellista.)
Minä tahdon, että tekemäni päätökset ovat sellaisia että voin elää niiden kanssa pitkään. Helpot ratkaisut ovat usein lyhytnäköisiä ja omaa mukavuutta korostavia, mutta samalla ne aiheuttavat pidemmällä tähtäimellä paljon harmia.
Taas kerran merkittäväksi tekijäksi astuu tietoisuus. Kun tulemme tietoiseksi tekojemme ja päätöstemme pitkän aikavälin seurauksista, on helppojen ratkaisujen aika automaattisesti ohi. Jos todella ymmärrämme mitä seuraamuksia esimerkiksi ympäristörikoksista seuraa, emme voi sellaisia tehdä, koska tiedämme, ettemme voisi sen jälkeen elää oman itsemme kanssa. Minun olisi hyvin vaikea antaa itselleni enää anteeksi. (Nyt syyllistyn selkeään ristiriitaisuuteen aiempien kirjoitusteni kanssa, koska en pidä koko anteeksiantamisen käsitteestä, mutta tässä yhteydessä sen sanan käyttäminen oli tarpeellista.)
perjantaina, helmikuuta 09, 2007
Moderni käsityöammatti
Kuuntelin eilen esitelmää jonka aihe sivusi ohjelmoinnin opetusta ohjelmointi tekniikan laboratoriossa TKK:lla. Tärkeän osan opetusta muodostaa hyvin suuri 14op:n harjoitustyökurssi, koska ohjelmointia ei opi muuten kuin ohjelmoimalla. Samassa ajatukseni tekee loikan; puusepän ammattia voi lukea kirjasta, mutta sitä ei opi muuten kuin tekemällä. Muilla käsityöammateilla kuten vaikka suutari tai seppä, lienee asia samoin.
Ohjelmointi on tässä mielessä siis käsityöammatti ja samalla myös taiteenlaji, sehän on selvä. Kaikki käsityöammatit ovat taidetta. Saman asian voi ohjelmoida äärettömän monella eri tavalla, mutta paras on se joka on kaunein.
Kaikki klassiset käsityöammatit ovat kaikki jossain vaiheessa jääneet teollistumisen uhreiksi. Kenkiä on vain halvempi tuottaa tehtaassa. Tästä herää kysymys, milloin syntyy ensimmäinen automaattinen ohjelmointi-laite?
Ohjelmointi on tässä mielessä siis käsityöammatti ja samalla myös taiteenlaji, sehän on selvä. Kaikki käsityöammatit ovat taidetta. Saman asian voi ohjelmoida äärettömän monella eri tavalla, mutta paras on se joka on kaunein.
Kaikki klassiset käsityöammatit ovat kaikki jossain vaiheessa jääneet teollistumisen uhreiksi. Kenkiä on vain halvempi tuottaa tehtaassa. Tästä herää kysymys, milloin syntyy ensimmäinen automaattinen ohjelmointi-laite?
torstaina, helmikuuta 08, 2007
Suomalaisia Irlannissa ja Suomessa
Niille jotka henkilön tuntevat saattavat nämä uutiset olla aika iloisia:
http://www.rte.ie/arts/2007/0207/eurosong.html
http://www.mattikallio.com/index2.htm
Go Matti, Go!
http://www.rte.ie/arts/2007/0207/eurosong.html
http://www.mattikallio.com/index2.htm
Go Matti, Go!
Syyllisyydentunto
Havaitsin jonkin aikaa sitten erään mielenkiintoisen toimintamallin. Jos vaikka ajattelemme, että olemme jollakin porukkalla järjestämässä bileitä joihin pitää järjestää syötävää. Isäntä asettaa kunnainhimoiset tavoitteet ja lähtee niitä toteuttamaan. Hänen aikansa kuitenkin loppuu kesken ja hän joutuu pyytämään apua muilta bileitä järjestämässä olevilta. Toimintatapa jota hän tässä tilanteessa voi olla seuraava: hän kuvailee kuinka paljon töitä hän on jo tehnyt bileiden eteen ja kuinka vähän sinä olet tehnyt, joten sinun olisi nyt parasta alkaa tehdä jotain.
Tämä kuviteltu esimerkki on luonteeltaan ehkä hieman osoitteleva, mutta lopputulos lienee ymmärrettävä. Isäntä yrittää käyttää syyllisyydentuntoa motivoinnin työkaluna, eli hänen tavoitteensa on saada apua asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työkalunaan hän käyttää sinun syyllisyydentuntoa. Tilanne on aika epämiellyttävä. Sinun mahdollisuutesi on repiä aikaa tehtävään selkänahastasi tai loukata isäntää, eli hyviä ratkaisuja ei ole, ainoastaan huonoja vaihtoehtoja. Riippumatta siitä mitä valitset, jää sinulle huono omatunto ("eihän mulla olisi tähän aikaa, mutta..."), samoin isännälle ("koskaan kukaan ei tee mitään ellei motkota").
Isännän näkökulmasta toinen lähestymistapa voisi olla kysyä sinulta, paljonko aikaa sinulla saattaisi olla ruuan laittamiseen ja samalla kertoa paljonko isännällä itsellään on aikaa. Tämän jälkeen katsotaan yhdessä paljonko näillä resursseilla on mahdollista tehdä ruokaa. Lopuksi vertaillaan tavoitteita ja mahdollisuuksia. Jos sinä tulet siihen tulokseen että oikeasti haluat sitoutua isännän asettamiin tavoitteisiin, silloin et tarvitse enää motivointia. Mutta mikäli tulette yhdessä siihen tulokseen että aika ei riitä tavoitteisiin, olette löytäneet force majeur -tyyppisen syyn olla toteuttamatta suunniteltuja tavoitteita, eli tavoitteita pitää laskea realistisemmalle tasolle. Tämä vaihtoehto riisuu käsittelystä pois lähes kaikki negatiiviset tunteet. Toki havainto siitä että aika ei riitä toteuttamaan asetettuja tavoitteita voi olla raskas, mutta koska syy on force majeur -tyyppinen, ei sitä kohtaan yleensä tunneta katkeruutta. Voila!
Tämä kuviteltu esimerkki on luonteeltaan ehkä hieman osoitteleva, mutta lopputulos lienee ymmärrettävä. Isäntä yrittää käyttää syyllisyydentuntoa motivoinnin työkaluna, eli hänen tavoitteensa on saada apua asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työkalunaan hän käyttää sinun syyllisyydentuntoa. Tilanne on aika epämiellyttävä. Sinun mahdollisuutesi on repiä aikaa tehtävään selkänahastasi tai loukata isäntää, eli hyviä ratkaisuja ei ole, ainoastaan huonoja vaihtoehtoja. Riippumatta siitä mitä valitset, jää sinulle huono omatunto ("eihän mulla olisi tähän aikaa, mutta..."), samoin isännälle ("koskaan kukaan ei tee mitään ellei motkota").
Isännän näkökulmasta toinen lähestymistapa voisi olla kysyä sinulta, paljonko aikaa sinulla saattaisi olla ruuan laittamiseen ja samalla kertoa paljonko isännällä itsellään on aikaa. Tämän jälkeen katsotaan yhdessä paljonko näillä resursseilla on mahdollista tehdä ruokaa. Lopuksi vertaillaan tavoitteita ja mahdollisuuksia. Jos sinä tulet siihen tulokseen että oikeasti haluat sitoutua isännän asettamiin tavoitteisiin, silloin et tarvitse enää motivointia. Mutta mikäli tulette yhdessä siihen tulokseen että aika ei riitä tavoitteisiin, olette löytäneet force majeur -tyyppisen syyn olla toteuttamatta suunniteltuja tavoitteita, eli tavoitteita pitää laskea realistisemmalle tasolle. Tämä vaihtoehto riisuu käsittelystä pois lähes kaikki negatiiviset tunteet. Toki havainto siitä että aika ei riitä toteuttamaan asetettuja tavoitteita voi olla raskas, mutta koska syy on force majeur -tyyppinen, ei sitä kohtaan yleensä tunneta katkeruutta. Voila!
sunnuntai, helmikuuta 04, 2007
Innostumisen taito
Nyt viime viikolla olin kovasti kiireinen ja merkittäviä vastoinkäymisiäkin oli matkalla, mutta ei se mitään. Olen löytänyt innostumisen taas uudestaan! Aivan erityisesti olen innostunut työstäni; minulla on pari uutta ideaa ja palan halusta päästä niitä kokeilemaan. Näen niissä sellaista potentiaalia jotka toteutuessaan toisivat sellaisia tuloksia joita harvoin jos koskaan olen todistanut urallani aiemmin. Samalla tiedän että jalat pitää pitää maassa. Juuri mennä viikolla työkaverini kompastuivat samaan kiveen; he saivat loistavia tuloksia joista innostuivat valtavasti, aina siihen saakka että huomasivat tehneensä systemaattisen virheen. Siihen lankaan ei pidä mennä.
Innostumisen tunne sisältää energiavaraston, jonka voimalla voi taistella tuulimyllyjä vastaan hyvän aikaa. Siinä on myös aimo annos itsevarmuutta ja turhasta varovaisuudesta luopumista. Innostuneessa tilassa ei tarvitse jäädä pohtimaan toisten mielipiteitä, koska ne menettävät merkityksensä. Ainoa jolla oikeasti on merkitystä on innostuksen kohde. Innostuksen voimalla jaksaa harjoitella myös sellaista taitoa, jota ei ennestään osaa laisinkaan ja jossa ei siis tunne itseään vielä taitavaksi. Hyvän taidon harjoittelu ja toteuttaminenhan on helppoa, koska siinä tuntee itsensä hyväksi. Mutta jos minä vaikka alkaisin harjoitella virkkaamista, olisi vaarana nopea turhautuminen, koska olen kömpelö sormistani enkä lainkaan osaa virkata. Mutta jos innostun asiasta, jaksan harjoitella paljon pidempään.
Innostuminen on kuitenkin taito-laji. Koen sen jonkinlaisena meta-taitona, eli taidon tyyppinä, joka mahdollistaa toisten taitojen kehittämisen, toteuttamisen ja luomisen. Jokaista asiaa josta innostuu, voi harrastaa tuntematta väsymystä (ainakin tiettyyn rajaan saakka) ja tämän peräänantamattoman harjoittelun voimalla tässä taidossa kehittyy (yleensä aika nopeasti) ja kehittyminen on sinänsä palkitsevaa. Meidän siis kannattaisi innostua kaikista asioista joita teemme. Otetaanpa vaikka esimerkiksi siivoaminen. Monelle meistä se on vastenmielistä, mutta jos osaisin innostua asiasta, saisin sen tehtyä paremmin ja se olisi palkitsevampaa.
Ainoa havaitsemani sudenkuoppa innostumisessa on todellisuuden kadottaminen. Jos jalat eivät pysy maanpinnassa, saatta todellisuus jossain vaiheessa aiheuttaa törmäyksen omien haaveiden kanssa, eikä se useinkaan ole kaunista. Tästä muodostuu äärimmäinen meta-haaste; innostuksen ja todellisuudentajun samanaikainen säilyttäminen.
PS. Päivän linkki aforismi-blogiin.
Innostumisen tunne sisältää energiavaraston, jonka voimalla voi taistella tuulimyllyjä vastaan hyvän aikaa. Siinä on myös aimo annos itsevarmuutta ja turhasta varovaisuudesta luopumista. Innostuneessa tilassa ei tarvitse jäädä pohtimaan toisten mielipiteitä, koska ne menettävät merkityksensä. Ainoa jolla oikeasti on merkitystä on innostuksen kohde. Innostuksen voimalla jaksaa harjoitella myös sellaista taitoa, jota ei ennestään osaa laisinkaan ja jossa ei siis tunne itseään vielä taitavaksi. Hyvän taidon harjoittelu ja toteuttaminenhan on helppoa, koska siinä tuntee itsensä hyväksi. Mutta jos minä vaikka alkaisin harjoitella virkkaamista, olisi vaarana nopea turhautuminen, koska olen kömpelö sormistani enkä lainkaan osaa virkata. Mutta jos innostun asiasta, jaksan harjoitella paljon pidempään.
Innostuminen on kuitenkin taito-laji. Koen sen jonkinlaisena meta-taitona, eli taidon tyyppinä, joka mahdollistaa toisten taitojen kehittämisen, toteuttamisen ja luomisen. Jokaista asiaa josta innostuu, voi harrastaa tuntematta väsymystä (ainakin tiettyyn rajaan saakka) ja tämän peräänantamattoman harjoittelun voimalla tässä taidossa kehittyy (yleensä aika nopeasti) ja kehittyminen on sinänsä palkitsevaa. Meidän siis kannattaisi innostua kaikista asioista joita teemme. Otetaanpa vaikka esimerkiksi siivoaminen. Monelle meistä se on vastenmielistä, mutta jos osaisin innostua asiasta, saisin sen tehtyä paremmin ja se olisi palkitsevampaa.
Ainoa havaitsemani sudenkuoppa innostumisessa on todellisuuden kadottaminen. Jos jalat eivät pysy maanpinnassa, saatta todellisuus jossain vaiheessa aiheuttaa törmäyksen omien haaveiden kanssa, eikä se useinkaan ole kaunista. Tästä muodostuu äärimmäinen meta-haaste; innostuksen ja todellisuudentajun samanaikainen säilyttäminen.
PS. Päivän linkki aforismi-blogiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)