Lokerointia

Päivän karkein ihmisten jaottelu kahteen ryhmään; 1) on ihmisiä, joilla on selvästi tunteet ja 2) on ihmisiä joiden tunteita ei voi mitenkään havaita. Mutta tietysti asia on tätä monimutkaisempi. 3) On paljon ihmisiä jotka kuuluvat ryhmään 1) mutta näyttävät erehdyttävästi ryhmältä 2), eli ihmisiä joilla on tunteet, mutta jotka eivät osaa tai pysty osoittamaan niitä maailmalle.

Itse kuulun tähän ryhmään 3) tai ainakin uskon niin, tai ainakin olen kuulunut ryhmään 3). Tai ehkä me kaikki kuulumme ryhmään 3). Joka tapauksessa, minä olin ala-asteella poikien liikuntatunnilla se, joka itki hävityn jalkapallo-ottelun jälkeen. En ymmärtänyt sitä, mutta häpesin sitä aivan valtavasti. Opin tietysti virheistäni. Ei mennyt kovin montaa vuotta ennen kuin osasin piilottaa itkuni ja samalla kaikki muutkin tunteet. Teini-iässä olin siitä melkeinpä ylpeä. Minua oli mahdollista loukata käsittämättömillä solvauksilla tai vain epähuomiossa, ilman että minulla ilmekään värähti. Kukaan ei voinut huomata miten minten kihisin ja raivosin sisäpuolella. Tässä pelissä olin täydellinen. Samalla salaa toivoin että joku huomaisi ja tulisi lohduttamaan. Kaivoin oikein verta nenästäni, heittäydyin ongelmien eteen uhriksi, toivoen, että joku huomaisi minut. Mutta ei.

Lopulta aikuistuin. Luulen, että se alkoi musiikista. Kaksi prosessia alkoi rinnakkain samanaikaisesti. 1) Sävelisin musiikkia, joitain pieniä biisejä, joissa oli aivan suunnaton raivo. Laitoin ylös asioita jotka eivät mahtuneet sisääni. Tallensin asiat jotka läikkyvät yli kupistani. Tämä prosessi oli alitajuinen - en oikein ymmärtänyt miksi sävelsin. Sävelsin vain. 2) Esittäessäni musiikkia, tulin vähitellen enenevissä määrin tietoiseksi siitä, miten tärkeää osa musiikin esittämisestä on tunnemaailman välittäminen. Tässä prosessissa taasen oli älylliset motiivit. Olin/olen kunnianhimoinen laulamisen suhteen ja tajusin, että tämä oli minulle tärkeä kehityssuunta.

Entäs nyt? Kaikki nuo prosessit ovat takana päin. Tai ei, ne eivät ole koskaan takanapäin. Jotenkin luulen etten koskaan pääse ulos lokerosta 3). Tunnen vieläkin välillä asioita jotka haluaisin purkaa ulos musiikin kautta, mutta ne ovat liian suuria. Ne eivät mahdu ovesta ulos. Välillä nämä ovat onnellisia tunteita, välillä murheellisia. Yhtä kaikki.

Tavallaan tunnen itseni onnekkaaksi. Olen sentään löytänyt tunteeni. Minusta murheellisimpia ovat lokeron 2) asukkaat, eli he, joilla ei ole tunteita. Jos heitä nyt oikeasti on olemassa. Lokeron 1) asukkaat ovat vain hieman onnellisemmassa asemassa. Mutta mikäli he eivät ole tietoisia lokerostaan ovat he kovin vaivalloisia - tunneheilahteluissa rapa roiskuu ja heikommat saattavat jäädä alle. Siksi pidän lokeron 3) asukkaita onnekkaimpina, koska heillä on mahdollisuus, vaikka he eivät vielä olisikaan lähteneet liikkeelle. Vaikka he eivät vielä olisikaan aloittaneet tunteiden löytöretkeä. Tai jotain.