Usein tähdennän että minun pitäisi elää siten etten välitä muiden kritiikistä yms. Kuitenkin, jos saan positiivista palautetta, ei sitä kannata hyljätä, vaan ottaa siitä hieman hyvää oloa itselleen.
Toisaalta, kun tänne kirjoittelen, välillä tuntuu kuin kirjoittelisin olemattomalle yleisölle. Ainoa vihje yleisön olemassaolosta on kävijälaskurin tasainen kasvuvauhti, kuin jääkaapin hurina keittiössä. Jääkaapin hurinasta on kovin haastavaa repiä jotain motivaatiota.
Lopulta, kuitenkin, minäkin olen ihminen, kaikesta huolimatta. Jos minusta, vaikka ihan odottamatta, tai minun kirjoituksesta, vastoin kaikkia olettamuksia, sattuisi pitämään, voisi siitä kommentoida minulle ja jättää minulle viestin. Ihan äkkiä en löytänyt kenenkään muun kommentteja paitsi Kai:n, jota ei lasketa (!), joten sekaan mahtuu vielä.
Ihan käytännössä kommentointi on äärettömään helppoa, vaatii neljä askelta ja sehän tapahtuu näin:
1. Jokaisen tekstin lopussa on teksti "Jätä kommentti!" paina sitä kerran hiirellä.
2. Eteesi ilmestyy ruutu "Leave your comment", kirjoita siihen kommenttisi.
3. Ruudun alla on nimenvalintaruutu (sen muoto riippuu käyttäjästä, joten en voi sitä kommentoida yleisesti) - valitse siitä sopiva vaihtoehto.
4. Nimen valintaosuuden jälkeen on vielä "word verification". Ruudussa lukee jokin hassu kirjankombinaatio; kirjoita samat kirjaimet sen alla olevaan ruutuun, ja paina painiketta "Login and publish" - kommenttisi on tallennettu. Kiitos.
Joten pyydän, ihan vain minun turhamaisuuden vuoksi, JÄTÄ KOMMENTTI!
sunnuntai, lokakuuta 29, 2006
torstaina, lokakuuta 26, 2006
Yksinkertaisia asioita
Olen miettinyt näitä kirjoituksiani täällä ja hämmästyn sitä miten monella eri tavalla saman asian voi sanoa. Tai toisin ilmaisten, minusta on outoa että minusta tuntuu että lopulta lähes kaikki ongelmat pyörivät muutaman yksinkertaisen asian ympärillä. Mutta käytännön elämässä nämä yksinkertaiset asiat saavat eri yhteyksissä niin erilaisia ilmenimismuotoja ettei niitä aivan heti tunnista.
1. Kaikkein useimmiten toistuva ja samalla tärkein asia tuntuu olevan se, että ei toimi pelkojen ohjaamana vaan tekee tietoisia päätöksiä. Tietoinen päätös ei voi olla ainakaan huonompi kuin pelonsekainen reaktio. Tietoisesta päätöksestä saa myös paremman olon koska silloin tulee sellainen olo että hallitsee omaa elämäänsä, mikä on erittäin tärkeä onnellisuuden edellytys.
2. Seuraavaksi useiten tällä palstalla luulen painottaneeni sen tärkeyttä, että ei pidä kerjätä toisten hyväksyntää. Ei pidä pyrkiä miellyttämään toisia, vaan olla oma itsensä. Kaikkein tärkeintä on oma onnellisuus. Se ei implikoi egoismia, koska ihmiset on rakennettu siten että he pitävät muiden seurasta ja he saavat hyvän olon tunteen toimiessaan altruistisesti eli tehdessään hyvä muille. En usko että kukaan on eniten onnellinen täydellisessä yksinäisyydessä.
3. Tämän lisäksi olen aika usein miettinyt hämmästelyä, ihmettelyä, kysymistä ja kritiikkiä, joka liittyy myös arvonantoon. Siis kritiikkihän pyrkii puhkaisemaan reikiä asioihin kun taas ihmettely ja hämmästely kannattelevat asioita antaen valheiden raueta, kunnes vain totuus jää jäljelle. Näin siis annetaan arvoa myös sille mikää saattaa olla totta eikä eikä lähdetä puhkaisemaan sitä mikä saattaa olla väärin.
4. Kolmas asia johon olen törmäillyt on rakkaus. Tämä liittyy olennaisesti myös kahteen edelliseen kohtaan. Kun lakkaa etsimästä toisesta virheitä ja lakkaa arvostelemasta toista ja lakkaa arvostelemasta itseään toisen kautta, jää jäljelle vain rakkaus. Se on rakkaus joka ei enää vaadi mitään vaan vain on olemassa itsenänsä.
5. Herkkyys havaita asioita, tarkastella syy-yhteyksiä ja pyrkiä löytämään niihin ratkaisuja ongelmien alkulähteellä. Tästä en ole juurikaan kirjoittanut, mutta nyt havaitsen sen tärkeyden. Puhun herkkyydestä erityisesti toisten ihmisten havainnoinnissa. Eilen kirjoitin sosiaalisesta älykkyydestä ja tässä on kyse juuri siitä. Erityisen tärkeää on havaita kitka-tilanteet ja potentiaaliset konfliktin lähteet. Nyt huomaan että tästä asiasta pitäisikin kirjoittaa paljon enemmän, joten jatkan siitä myöhemmin.
6. Tottumus, sen havaitseminen ja tarvittaessa siitä pääseminen. Tämän on tavallaan jo sisällä aiemmissa, mutta koska se on niin tärkeä pitää se kirjata erikseen ylös. Tästäkin pitäisi kirjoittaa paljon enemmän - se on jäänyt liian pitkäksi aikaa huomiotta kirjoituksissani - mutta tällä kertaa ei voi.
Lopputuloksena on kuitenkin se, että elämän tärkeät asiat ovat aika yksinkertaisia. Uskon että ne ovat kuitenkin aina haastavia ja juuri siksi elämä on niin mielenkiintoista.
1. Kaikkein useimmiten toistuva ja samalla tärkein asia tuntuu olevan se, että ei toimi pelkojen ohjaamana vaan tekee tietoisia päätöksiä. Tietoinen päätös ei voi olla ainakaan huonompi kuin pelonsekainen reaktio. Tietoisesta päätöksestä saa myös paremman olon koska silloin tulee sellainen olo että hallitsee omaa elämäänsä, mikä on erittäin tärkeä onnellisuuden edellytys.
2. Seuraavaksi useiten tällä palstalla luulen painottaneeni sen tärkeyttä, että ei pidä kerjätä toisten hyväksyntää. Ei pidä pyrkiä miellyttämään toisia, vaan olla oma itsensä. Kaikkein tärkeintä on oma onnellisuus. Se ei implikoi egoismia, koska ihmiset on rakennettu siten että he pitävät muiden seurasta ja he saavat hyvän olon tunteen toimiessaan altruistisesti eli tehdessään hyvä muille. En usko että kukaan on eniten onnellinen täydellisessä yksinäisyydessä.
3. Tämän lisäksi olen aika usein miettinyt hämmästelyä, ihmettelyä, kysymistä ja kritiikkiä, joka liittyy myös arvonantoon. Siis kritiikkihän pyrkii puhkaisemaan reikiä asioihin kun taas ihmettely ja hämmästely kannattelevat asioita antaen valheiden raueta, kunnes vain totuus jää jäljelle. Näin siis annetaan arvoa myös sille mikää saattaa olla totta eikä eikä lähdetä puhkaisemaan sitä mikä saattaa olla väärin.
4. Kolmas asia johon olen törmäillyt on rakkaus. Tämä liittyy olennaisesti myös kahteen edelliseen kohtaan. Kun lakkaa etsimästä toisesta virheitä ja lakkaa arvostelemasta toista ja lakkaa arvostelemasta itseään toisen kautta, jää jäljelle vain rakkaus. Se on rakkaus joka ei enää vaadi mitään vaan vain on olemassa itsenänsä.
5. Herkkyys havaita asioita, tarkastella syy-yhteyksiä ja pyrkiä löytämään niihin ratkaisuja ongelmien alkulähteellä. Tästä en ole juurikaan kirjoittanut, mutta nyt havaitsen sen tärkeyden. Puhun herkkyydestä erityisesti toisten ihmisten havainnoinnissa. Eilen kirjoitin sosiaalisesta älykkyydestä ja tässä on kyse juuri siitä. Erityisen tärkeää on havaita kitka-tilanteet ja potentiaaliset konfliktin lähteet. Nyt huomaan että tästä asiasta pitäisikin kirjoittaa paljon enemmän, joten jatkan siitä myöhemmin.
6. Tottumus, sen havaitseminen ja tarvittaessa siitä pääseminen. Tämän on tavallaan jo sisällä aiemmissa, mutta koska se on niin tärkeä pitää se kirjata erikseen ylös. Tästäkin pitäisi kirjoittaa paljon enemmän - se on jäänyt liian pitkäksi aikaa huomiotta kirjoituksissani - mutta tällä kertaa ei voi.
Lopputuloksena on kuitenkin se, että elämän tärkeät asiat ovat aika yksinkertaisia. Uskon että ne ovat kuitenkin aina haastavia ja juuri siksi elämä on niin mielenkiintoista.
Vaikuttumisen pelko
Kävelin tänään töihin koska polkupyörästä on kumi puhki. Kävely oli oikeastaan aika mukavaa, vaikka matka on käveltäväksi pitkähkö 5km. Siinä kulkiessa oli aikaa pohtia asioita.
Sain siinä sitten itseni kiinni vaikutteen ottamisen pelosta. Eräs ystäväni kävelee lähes kaikkialle, rauhallisesti, pitkiäkin matkoja. Koska elämä on sillä tavoin yksinkertaisempaa. Mietin siinä, että kävely voisi tehdä hyvää minullekin. Mutta silloin kauhistuin; mitä jos minun ajatellaan matkivan ystävääni tai jos meidät luokitellaan samanlaisiksi tai ... Rauhallisesti. Hengitä. Ei ole mitään syytä antaa toisten mahdollisten mielipiteiden tehdä päätöksiä minun puolestani. Ja mitä vikaa siinä olisi, jos havaitsisin ystäväni käytöksessä jotain hyvää, ja omisin sen tavan itselleni? Eikö hyvän tavan ottaminen itselleen ole ainoastaan hyvä asia? Matkiminen ei lainkaan vähennä tämän hyvän tavan arvoa. Se on ehkä peräti hieman imartelevaa ystävälleni jos matkin häntä. Eikä se myöskään tee minusta alempiarvoista vaikka ikäänkuin antaudun ystäväni vaikutuspiirin alaisuuteen.
En menetä omasta itsenäisyydestäni mitään antamalla hänen vaikuttaa minuun. Asia on peräti toisin päin. Kun teen itse valinnan antautua hänen vaikutuspiiriin, teen siis eksplisiittisesti päätöksen muuttaa tapojani. Olisin myös voinut valita olla hänen antamatta vaikuttaa minuun, mutta jos se on implisiittinen päätös jota ohjaa pelko, on ohjaajan paikalla silloin enemmän ystäväni kuin minä itse. Hänen valintansa ohjaisivat minua silloin toimimaan täsmälleen eri tavalla kuin hän, koska pelkään olla samanlainen kuin hän. Hämmästyttävää miten asia pyörähtää ympäri täysin intuition vastaisesti. Välttämällä antautumista toisen vaikutukselle, olemme itse asiassa enemmän tämän toisen vaikutuksen alaisia koska meitä ohjaa pelko olla samanlainen kuin hän.
Entä mikä oli lopputulos? Minun pitäisi siis kävellä enemmän.
Sain siinä sitten itseni kiinni vaikutteen ottamisen pelosta. Eräs ystäväni kävelee lähes kaikkialle, rauhallisesti, pitkiäkin matkoja. Koska elämä on sillä tavoin yksinkertaisempaa. Mietin siinä, että kävely voisi tehdä hyvää minullekin. Mutta silloin kauhistuin; mitä jos minun ajatellaan matkivan ystävääni tai jos meidät luokitellaan samanlaisiksi tai ... Rauhallisesti. Hengitä. Ei ole mitään syytä antaa toisten mahdollisten mielipiteiden tehdä päätöksiä minun puolestani. Ja mitä vikaa siinä olisi, jos havaitsisin ystäväni käytöksessä jotain hyvää, ja omisin sen tavan itselleni? Eikö hyvän tavan ottaminen itselleen ole ainoastaan hyvä asia? Matkiminen ei lainkaan vähennä tämän hyvän tavan arvoa. Se on ehkä peräti hieman imartelevaa ystävälleni jos matkin häntä. Eikä se myöskään tee minusta alempiarvoista vaikka ikäänkuin antaudun ystäväni vaikutuspiirin alaisuuteen.
En menetä omasta itsenäisyydestäni mitään antamalla hänen vaikuttaa minuun. Asia on peräti toisin päin. Kun teen itse valinnan antautua hänen vaikutuspiiriin, teen siis eksplisiittisesti päätöksen muuttaa tapojani. Olisin myös voinut valita olla hänen antamatta vaikuttaa minuun, mutta jos se on implisiittinen päätös jota ohjaa pelko, on ohjaajan paikalla silloin enemmän ystäväni kuin minä itse. Hänen valintansa ohjaisivat minua silloin toimimaan täsmälleen eri tavalla kuin hän, koska pelkään olla samanlainen kuin hän. Hämmästyttävää miten asia pyörähtää ympäri täysin intuition vastaisesti. Välttämällä antautumista toisen vaikutukselle, olemme itse asiassa enemmän tämän toisen vaikutuksen alaisia koska meitä ohjaa pelko olla samanlainen kuin hän.
Entä mikä oli lopputulos? Minun pitäisi siis kävellä enemmän.
keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006
Harjoitus sosiaalisessa älykkyydessä
Minulla on kesken kirja sosiaalisesta älykkyydestä (Karl Albrecht: "Social Intelligence - The New Sicence of Success"). Sieltä nappasin seuraavan harjoitteen, jota olisi tarkoitus lähitulevaisuudessa soveltaa. Ajatus on keskittää itsetutkiskelua viiteen sosiaalisen älykkyyden eri osa-alueeseen siten, että jokaiselle uhraa yhden arkipäivän ja viikonloppuna tarkastelee kokonaisvaltaisesti kaikkia. Ja se menee näin:
Maanantai: Tilannetaju (tietoisuus tilanteesta) - eli kuinka hyvin pystyn lukemaan toisten ihmisten mahdollisia tarpeita ja tunnetiloja, sekä kuinka osaan toimia nämä huomioonottaen.
Tiistai: Läsnäolo - ei-sanallinen kommunikaatio, eli kaikki ne asiat jotka vaikuttavat ihmisen miellyttävyyteen jotka eivät suoranaisesti llity kommunikaation kuten liikehdintä, etäisyys kanssaihmisiin, pukeutuminen, katsekontakti jne.
Keskiviikko: Aitous - kuinka rehelliseltä henkilö vaikuttaa ja mitkä tekijät antavat aitouden kuvan ihmisestä. Onko hänellä piiloagenda?
Torstai: Selkeys - miten selkeästi henkilö osaa ilmaista itseään, selittää ideansa ymmärrettävästi ja saada kuulijat ymmärtämään sen merkitys.
Perjantai: Empatia - kahden henkilön välinen tunnetilan jakaminen, tai heidän välille syntyvä "yhteys".
Jos vain suinkin saan aikaiseksi, raportoin tänne sitten havaintojani, vaikka saattaa olla että valitsen päivät hieman eri tavalla kuin alkuperäisessä harjoituksessa.
Maanantai: Tilannetaju (tietoisuus tilanteesta) - eli kuinka hyvin pystyn lukemaan toisten ihmisten mahdollisia tarpeita ja tunnetiloja, sekä kuinka osaan toimia nämä huomioonottaen.
Tiistai: Läsnäolo - ei-sanallinen kommunikaatio, eli kaikki ne asiat jotka vaikuttavat ihmisen miellyttävyyteen jotka eivät suoranaisesti llity kommunikaation kuten liikehdintä, etäisyys kanssaihmisiin, pukeutuminen, katsekontakti jne.
Keskiviikko: Aitous - kuinka rehelliseltä henkilö vaikuttaa ja mitkä tekijät antavat aitouden kuvan ihmisestä. Onko hänellä piiloagenda?
Torstai: Selkeys - miten selkeästi henkilö osaa ilmaista itseään, selittää ideansa ymmärrettävästi ja saada kuulijat ymmärtämään sen merkitys.
Perjantai: Empatia - kahden henkilön välinen tunnetilan jakaminen, tai heidän välille syntyvä "yhteys".
Jos vain suinkin saan aikaiseksi, raportoin tänne sitten havaintojani, vaikka saattaa olla että valitsen päivät hieman eri tavalla kuin alkuperäisessä harjoituksessa.
Kuiva kausi
Ei ole viimeaikoina kovin usein tullut tänne kirjoitettua - ainakin tuossa välillä kirjoitin useammin. Olen tuntenut pientä henkistä kuivaa kautta - ideoita ei vain ole liikkunut päässä niinkuin joskus. Nyt kun pohdin syitä, keksin sen heti: On ollut kiireitä. Yleensä olen pyrkinyt pitämään elämän aika rauhallisena koska muuten siitä ei ehdi nauttimaan. Nyt tilapäisesti on kuitenkin muutama viiko ollut aika kiireistä aikaa. Kiireen ajattelmiseen, eli stressaamiseen, on sitten kulunut niin paljon energiaa ja aikaa, että vapaaseen ajatuksen lentoon on jäänyt vähemmän aikaa. Sitten ei ole myöskään tullut niin paljon ideoita.
Toinen syy on käytännöllisempi. Kirjoittamisen vauhtiin pääsee vain kirjoittamalla. Hetki sitten, kun pohdin että mitä tänne nyt kirjoittaisi, oli minulla sellainen tunne ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Vaan heti kuin aloin kirjoittaa, löytyisi kerrottavia asioita vaikka kuinka paljon. Muna synnytti kanan josta kuoriutui muna.
PS. Tämä oli sadas kirjoitus tässä blogissa.
Toinen syy on käytännöllisempi. Kirjoittamisen vauhtiin pääsee vain kirjoittamalla. Hetki sitten, kun pohdin että mitä tänne nyt kirjoittaisi, oli minulla sellainen tunne ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Vaan heti kuin aloin kirjoittaa, löytyisi kerrottavia asioita vaikka kuinka paljon. Muna synnytti kanan josta kuoriutui muna.
PS. Tämä oli sadas kirjoitus tässä blogissa.
maanantaina, lokakuuta 23, 2006
Sattuuhan sitä
Taas eräs Espoon linjoja ajava bussikuski osoitti ammattitaitonsa ja ajoi tieltä metsään parisenkymmentä metriä Tapiolassa. Aika onni ettei käynyt sen pahemmin koska matkan varrella kaatui pari 30cm paksua puuta. Kuvasta katsoen näyttää melkein kuin bussi olisi parkeerannut Porschen viereen, vaikka välissä onkin aitaa.
Lisää asiasta Helsingin sanomien sivuilta.
sunnuntai, lokakuuta 22, 2006
Hyperventilaatiota
Hieno viikonloppu! Mahtava! Täynnä erillaisia toinen toistaan hauskempia aktiviteetteja, mutta sopivasti taukoja välissä ettei tullut stressiä. Lauantaina olimme ensin sukeltamassa. Kumiveneellä 15m/s vastatuulessa ja sateessa hurjaa vauhtia avomerelle. Vene teki isoja loikkia aina kun sattui sopiva maininki eteen. Parempaa kuin Linnanmäellä. Jo pelkästään tuo veneretkiosuus olisi ollut oiva ohjelmanumero lauantaille. Sitten rento sukellus helppoon kohteeseen, jossa näimme paljon pikkukaloja, muutamia maneetteja ja kaikkea muuta kivaa. Takaisintulomatkalla kahvit Carusellissa kuivapuvut päällä terassilla vesisateessa. Järjestäjillä oli tilannesilmä hallussa - pistokeikka terassille kruunasi muutenkin hienon matkan.
Tämän jälkeen kotiin ja kamojen huoltoon. Pienten päiväunien jälkeen ruuanlaittopuuhiin ja pian tulivatkin kaksi hyvää ystävää kylään, joista toisella oli lapsi mukana. Tämmöistä pitäisi harrastaa enemmän. Ei mikään suuri porukka, joten keskustelu toimi rauhallisesti mutta silti syvällisesti. Kun vielä nämä ystävät ovat niin mainioita - he ovat oikeasti omilla aivoillaan ajatteliva ihmisiä (niinkuin Ultra Bran laulussa; "hänellä oli tavalliset mutta hän ajatteli itse") - sitä ihan herkistyy kun sitä muistelee. Ruuan lisäksi meillä oli huolella valitut viinit, jotka nekin kruunasivat aterian.
Hyvin nukutun yön jälkeen rauhallinen aamu. Espresso rauhassa nautittuna sunnuntaina. Se tavoittaa jotain korkeammista maailmoista. Lueskelin kirjoja ja harjoittelin vähän lauluja (keikkaa on tulossa). Ja sitten vielä kiipeilemään hallille kaverin kanssa pariksi tunniksi. Kiipeily putosi tänään jotenkin alusta lähtien hyvään saumaan. Kiipeilyä aivan omien taitojen, voimien ja psyykkisen kantin ylärajoilla. Siitäkin tulee vain niin hyvä olo.
Tällä pitkällä hehkutuksella oli alusta lähtien tietty päämäärä. Olen nimittäin jäänyt pohtimaan miten lukijat reagoivat näihin minun positiivisiin vuodatuksiin? Meneekö siirapin puolelle, vai onko ehkä liian suuria annoksia Sarasvuota/Saarista lukijoiden vastaanottokyvylle? Lopuksi kuitenkin päädyn aina samaan tulokseen. Sillä ei ole väliä mitä te ajattelette minusta. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi kanssaihmisistä. Suurin syy miksi tänne kirjoitan on se, että välitän kanssaihmisistä ja haluaisin jakaa sitä ymmärrystä mitä olen itse kokenut löytäneeni. Jos joku löytää jotain itselleen tärkeää minun kirjoituksista, jotain joka avaa lukijan ajattelua uuteen suuntaa, silloin olen onnistunut osapäämäärässä. Mutta minä en lähde arvottamaan itseäni toisten arvioinnin pohjalta. Se ei pitkällä tähtäimellä johda mihinkään hyvään. Ainoa arvo jonka varaan laskeudun, on rehellisyys itselleni. Jos kirjoitan itselleni rehellisesti, riippumatta lopputuloksen laadusta, silloin olen onnistunut. Siksi päädyn päivän itsekehitettyyn aforismiin:
Tämän jälkeen kotiin ja kamojen huoltoon. Pienten päiväunien jälkeen ruuanlaittopuuhiin ja pian tulivatkin kaksi hyvää ystävää kylään, joista toisella oli lapsi mukana. Tämmöistä pitäisi harrastaa enemmän. Ei mikään suuri porukka, joten keskustelu toimi rauhallisesti mutta silti syvällisesti. Kun vielä nämä ystävät ovat niin mainioita - he ovat oikeasti omilla aivoillaan ajatteliva ihmisiä (niinkuin Ultra Bran laulussa; "hänellä oli tavalliset mutta hän ajatteli itse") - sitä ihan herkistyy kun sitä muistelee. Ruuan lisäksi meillä oli huolella valitut viinit, jotka nekin kruunasivat aterian.
Hyvin nukutun yön jälkeen rauhallinen aamu. Espresso rauhassa nautittuna sunnuntaina. Se tavoittaa jotain korkeammista maailmoista. Lueskelin kirjoja ja harjoittelin vähän lauluja (keikkaa on tulossa). Ja sitten vielä kiipeilemään hallille kaverin kanssa pariksi tunniksi. Kiipeily putosi tänään jotenkin alusta lähtien hyvään saumaan. Kiipeilyä aivan omien taitojen, voimien ja psyykkisen kantin ylärajoilla. Siitäkin tulee vain niin hyvä olo.
Tällä pitkällä hehkutuksella oli alusta lähtien tietty päämäärä. Olen nimittäin jäänyt pohtimaan miten lukijat reagoivat näihin minun positiivisiin vuodatuksiin? Meneekö siirapin puolelle, vai onko ehkä liian suuria annoksia Sarasvuota/Saarista lukijoiden vastaanottokyvylle? Lopuksi kuitenkin päädyn aina samaan tulokseen. Sillä ei ole väliä mitä te ajattelette minusta. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi kanssaihmisistä. Suurin syy miksi tänne kirjoitan on se, että välitän kanssaihmisistä ja haluaisin jakaa sitä ymmärrystä mitä olen itse kokenut löytäneeni. Jos joku löytää jotain itselleen tärkeää minun kirjoituksista, jotain joka avaa lukijan ajattelua uuteen suuntaa, silloin olen onnistunut osapäämäärässä. Mutta minä en lähde arvottamaan itseäni toisten arvioinnin pohjalta. Se ei pitkällä tähtäimellä johda mihinkään hyvään. Ainoa arvo jonka varaan laskeudun, on rehellisyys itselleni. Jos kirjoitan itselleni rehellisesti, riippumatta lopputuloksen laadusta, silloin olen onnistunut. Siksi päädyn päivän itsekehitettyyn aforismiin:
Vain kääntymällä sisäänpäin voin loistaa ulospäin.
keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006
Päivän sitaatti
Sitaatti Zen filosfiasta:
Tämä siis viittaa siihen taitoon, että osaa nähdä tuttuja asioita uusin silmin; osaa löytää uusia ajattelutapoja tuttujen asioiden seassa. Akateemisessa maailmassa tätä kutsutaan kritiikiksi, mutta minä vastustan kritiikkiä, koska se on aina hajoittavaa eikä koskaan rakentavaa (huomatkaa, kritisoin kritiikkiä). Paljon parempia sanoja ovat ihmettely, hämmästely ja kysely. Minä siis ihmettelen, kuinka akateemisessa maailmassa on eksytty niin negatiivispainoitteiselle uralle. Nyt ymmärränkin tarkemmin miksi kritiikki on pahasta. Kritiikki kertoo mikä on väärin. Se keskittyy väärään ja pahaan, unohtaen hyvän ja positiivisen. Ihmettelijä kysyy, haluten tietää lisää, entistä tarkemmin ja uudesta suunnasta, ilman ennakko-olettamuksia. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta naiivilla ihmisellä on puhdas sielu, kyynikolla sysimusta. Kumpi sinä haluat olla?
Suurin este oppimiselle on uskomus siitä, että tietää asian jo ennestään.
Tämä siis viittaa siihen taitoon, että osaa nähdä tuttuja asioita uusin silmin; osaa löytää uusia ajattelutapoja tuttujen asioiden seassa. Akateemisessa maailmassa tätä kutsutaan kritiikiksi, mutta minä vastustan kritiikkiä, koska se on aina hajoittavaa eikä koskaan rakentavaa (huomatkaa, kritisoin kritiikkiä). Paljon parempia sanoja ovat ihmettely, hämmästely ja kysely. Minä siis ihmettelen, kuinka akateemisessa maailmassa on eksytty niin negatiivispainoitteiselle uralle. Nyt ymmärränkin tarkemmin miksi kritiikki on pahasta. Kritiikki kertoo mikä on väärin. Se keskittyy väärään ja pahaan, unohtaen hyvän ja positiivisen. Ihmettelijä kysyy, haluten tietää lisää, entistä tarkemmin ja uudesta suunnasta, ilman ennakko-olettamuksia. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta naiivilla ihmisellä on puhdas sielu, kyynikolla sysimusta. Kumpi sinä haluat olla?
sunnuntai, lokakuuta 15, 2006
Onnellisuus on surumielistä
Tämä on jäänyt mieleeni pyörimään: "Onnellisuus on surumielistä". Kirjoitin siitä reilu viikko sitten. Tämä ajatus on aseistariisuva, niin rauhallinen. Surumielinen hymy leviää kasvoilleni tai ainakin mieleeni kun sitä ajattelen.
Esimerkiksi nyt vaikka rakkaus. Sehän on samanaikaisesti suloista, mutta myös niin tuskallista. Puhutaan sitten rakkaudenkipeästä tai tunteen palosta, rakkauteen liittyy aina jokin paradoksaalinen tuska. Ja minusta tuntuu, en osaa sitä perustella, että tämä tuska on välttämätön osa rakkautta. Hekuma ja ihastuminen ovat pinnallisia ja/tai lihallisia eikä niihin liity olennaisesti tuskaa (ellei sitten puhuta perversioista, mutta se on toinen tarina). Rakkaus sen sijaan on syvällistä.
Itselleni eräs koskettavimmista rakkauden määritelmistä on elokuvast Good Will Hunting. Robin Williamsin roolihahmo kuvailee Matt Damonille rakkauttaan kuolleeseen vaimoonsa.
if I asked you about art, you'd probably give me the skinny on every art book ever written. Michelangelo, you know a lot about him. Life's work, political aspirations, him and the pope, sexual orientations, the whole works, right? But I'll bet you can't tell me what it smells like in the Sistine Chapel. You've never actually stood there and looked up at that beautiful ceiling; seen that. If I ask you about women, you'd probably give me a syllabus about your personal favorites. You may have even been laid a few times. But you can't tell me what it feels like to wake up next to a woman and feel truly happy. You're a tough kid. And I'd ask you about war, you'd probably throw Shakespeare at me, right, "once more unto the breach dear friends." But you've never been near one. You've never held your best friend's head in your lap, watch him gasp his last breath looking to you for help. I'd ask you about love, you'd probably quote me a sonnet. But you've never looked at a woman and been totally vulnerable. Known someone that could level you with her eyes, feeling like God put an angel on earth just for you. Who could rescue you from the depths of hell. And you wouldn't know what it's like to be her angel, to have that love for her, be there forever, through anything, through cancer. And you wouldn't know about sleeping sitting up in the hospital room for two months, holding her hand, because the doctors could see in your eyes, that the terms "visiting hours" don't apply to you. You don't know about real loss, 'cause it only occurs when you've loved something more than you love yourself. And I doubt you've ever dared to love anybody that much. And look at you... I don't see an intelligent, confident man...
Jos onnellisuus on surumielistä, niin silloin rakkaus on tuskallista. Se pistää sydämmeen, oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Eikä se ole tuska josta pyrkii pois, vaan se on sellainen jonka varaan jää olemaan. Rakkaus on sen tuskan arvoista. Sitä tuskaa ottaisi mieluusti kymmenkertaisen annoksen, eikä siltikään tarvitsisi hetkekään epäillä onko se rakkaus sen arvoista.
Välillä epäilen itseäni. Onko näkemykseni yltiöromanttinen? Onko näkemykseni sellainen josta luetaan runoissa ja novelleissa, jota nähdään elokuvissa, mutta jota ei tapahdu oikeassa elämässä? Sitten muistan. Muistan vanhat heilat. Niin mahdottomia kuin ne ovatkin olleet. Silloin huomaan. Huomaan rakkauteni ystäviäni kohtaan. Jos rakastan ystäviäni näin paljon, näin tuskallisesti rakastan ystäviäni, miten paljon voisinkaan rakastaa sitä yhtä? Lopuksi tiedän. Enkä enää epäile.
keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006
Puheita ja tekoja
On olemassa ilmiö johon olen törmännyt monta kertaa ja joka hämmästyttää minua joka kerta yhtä paljon. Ja se menee näin: Istutaan illalla oluen ääressä porukalla ja saadaan loistava idea. Sovitaan että se toteutetaan ja sovitaan päivämäärät ja kaikki. Päivämäärän lähestyessä, kukaan ei enää muista mitään, tai vetoavat siihen että "no tää idea oli nyt vähän tämmöinen". Eli kun siitä puhutaan yhdessä innostuneesti, kaikki kannattavat ideaa, mutta sitten myöhemmin iskee epäilys, että oliko se idea oikeasti niin hyvä, ja lähtevätköhän ne muut nyt tämmöiseen hulluun hankkeeseen mukaan. Seuraus on paljon puhetta ja vähän tekoja.
Harmillista asiassa on se että usein nämä ideat ovat mielettömän hienoja ja rohkeita, ja aivan varmasti toteuttamiskelpoisia. Niiden toteuttamiseksi tarvittaisiin vain uskoa siihen, että muut ovat mukana. Yksin ollessaan ei enää saa sitä yhdessätekemisen ilmapiiriä ympärilleen tukemaan hullua ideaa, vaan alkaa epäillä itseään. Luulen että kyse on paljolti myös rohkeuden puutteesta.
Paljon on kyse myös epäonnistumisen pelosta, ihan turhasta. Mitä jos se ei toimikaan? Entäs sitten? Seurauksena saattaa olla vaikka hieman vaivalloinen hetki tai hukkaan heitettyjä rahoja. Entäs sitten? Mutta entä jos se toimiikin? Seurauksena saattaa olla spektaakkeli, jonka muistaa vielä kahden kymmenen vuoden kuluttua. Olisiko sen mahdollisuus vaivan arvoinen?
Ihmiset pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin haluavat onnistumista. Tee vaikka itselläsi seuraava koe; Heittetään lanttia, ja jos saat klaavan häviät 100 euroa, jos taas kruunan, voitat x euroa. Miten suuri pitää x:n olla jotta lähtisit mukaan peliin? Voit jättää oman (rehellisen) vastauksesi kommentiksi tähän juttuun.
Itselläni, jos menen puhtaasti tunteella, olisi x noin 200 euroa. Eli minullekin 100 euroa jotka jo ovat minulla, ovat tärkeämpi kuin 200 euroa jotka voisin saada. Veikkaan että se on samaa luokkaa muillakin. Jos taas arvioisimme tilannetta puhtaasti tilastollisin keinon, päästäisiin jo 100:lla eurolla nollatulokseen.
Mutta jos kuitenkin palataan alkuperäiseen aiheeseen. Miten saan ylläpidettyä hyvät ideat myös baari-illan jälkeen? En tiedä. Itseeni sovellan ankarasti sääntöä, jonka mukaan puheideni on vastattava tekojani. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin iskulauseen "Elää aatteesi mukaan" tai jotain sinnepäin. En kuitenkaan tiedä miten saisin muut elämään omien sanojensa mukaisesti. Jos he pettävät minut perääntymällä sovituista suunnitelmista on se tietysti ikävää, mutta se että he samalla pettävät itseään on paljon harmillisempaa.
Harmillista asiassa on se että usein nämä ideat ovat mielettömän hienoja ja rohkeita, ja aivan varmasti toteuttamiskelpoisia. Niiden toteuttamiseksi tarvittaisiin vain uskoa siihen, että muut ovat mukana. Yksin ollessaan ei enää saa sitä yhdessätekemisen ilmapiiriä ympärilleen tukemaan hullua ideaa, vaan alkaa epäillä itseään. Luulen että kyse on paljolti myös rohkeuden puutteesta.
Paljon on kyse myös epäonnistumisen pelosta, ihan turhasta. Mitä jos se ei toimikaan? Entäs sitten? Seurauksena saattaa olla vaikka hieman vaivalloinen hetki tai hukkaan heitettyjä rahoja. Entäs sitten? Mutta entä jos se toimiikin? Seurauksena saattaa olla spektaakkeli, jonka muistaa vielä kahden kymmenen vuoden kuluttua. Olisiko sen mahdollisuus vaivan arvoinen?
Ihmiset pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin haluavat onnistumista. Tee vaikka itselläsi seuraava koe; Heittetään lanttia, ja jos saat klaavan häviät 100 euroa, jos taas kruunan, voitat x euroa. Miten suuri pitää x:n olla jotta lähtisit mukaan peliin? Voit jättää oman (rehellisen) vastauksesi kommentiksi tähän juttuun.
Itselläni, jos menen puhtaasti tunteella, olisi x noin 200 euroa. Eli minullekin 100 euroa jotka jo ovat minulla, ovat tärkeämpi kuin 200 euroa jotka voisin saada. Veikkaan että se on samaa luokkaa muillakin. Jos taas arvioisimme tilannetta puhtaasti tilastollisin keinon, päästäisiin jo 100:lla eurolla nollatulokseen.
Mutta jos kuitenkin palataan alkuperäiseen aiheeseen. Miten saan ylläpidettyä hyvät ideat myös baari-illan jälkeen? En tiedä. Itseeni sovellan ankarasti sääntöä, jonka mukaan puheideni on vastattava tekojani. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin iskulauseen "Elää aatteesi mukaan" tai jotain sinnepäin. En kuitenkaan tiedä miten saisin muut elämään omien sanojensa mukaisesti. Jos he pettävät minut perääntymällä sovituista suunnitelmista on se tietysti ikävää, mutta se että he samalla pettävät itseään on paljon harmillisempaa.
tiistaina, lokakuuta 10, 2006
sunnuntai, lokakuuta 08, 2006
Mitä on onnellisuus?
Tämä on valtava kysymys. Mitä aito, oikea onnellisuus oikeastaan pitää sisällään? En väitä, että minulla olisi täydellistä vastausta, mutta otan tässä nyt vapauden pohtia erästä näkökulmaa tähän kysymykseen.
Onnellisuus on syvällistä iloa. Pelkkä ilo on pinnallista. Onnellisuus on siksi tiedostavaa ja rauhallista. Siihen saattaa liittyä suurta tunnetta ja paloa, ja se on tietoinen tunteista, mutta huomioonottava onnellisuus, siis aito onnellisuus, ei voi roiskia ympärinsä. Se saattaisi loukata muita, esimerkiksi jos toinen on vastoinkäymisten edessä, eikä siksi jaksa vastaanottaa riemunkiljahduksia. Siksi onnellisuuden on oltava rauhallista. Tiedostaminen on myös olennainen osa onnellisuutta, koska ilman tiedostamista onnellisuus ei ole syvällistä, jäljellä olisi vain pintaa. Onnellinen tiedostaa historiansa, mitä kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä on ollut tarpeellista nähdä, jotta tähän onnelliseen tilaan on päästy. Onnellinen tiedostaa kontekstinsa, näkee ne kärsimykset, joissa muut ovat, mutta ei anna sen masentaa itseään. Onnellisuus on myös empaattista, se myötäelää toisen kärsimykset, mutta ei silloinkaan anna masentaa itseään.
Kaikesta tästä seuraa vain yksi päätelmä, yksi paradoksi, yksi lause, jonka lausumisesta sisäisessädialogissani tämä koko teksti lähti: Onnellisuus on surumielistä. Siksi onnellisuus on myös lempeää.
Onnellisuus on syvällistä iloa. Pelkkä ilo on pinnallista. Onnellisuus on siksi tiedostavaa ja rauhallista. Siihen saattaa liittyä suurta tunnetta ja paloa, ja se on tietoinen tunteista, mutta huomioonottava onnellisuus, siis aito onnellisuus, ei voi roiskia ympärinsä. Se saattaisi loukata muita, esimerkiksi jos toinen on vastoinkäymisten edessä, eikä siksi jaksa vastaanottaa riemunkiljahduksia. Siksi onnellisuuden on oltava rauhallista. Tiedostaminen on myös olennainen osa onnellisuutta, koska ilman tiedostamista onnellisuus ei ole syvällistä, jäljellä olisi vain pintaa. Onnellinen tiedostaa historiansa, mitä kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä on ollut tarpeellista nähdä, jotta tähän onnelliseen tilaan on päästy. Onnellinen tiedostaa kontekstinsa, näkee ne kärsimykset, joissa muut ovat, mutta ei anna sen masentaa itseään. Onnellisuus on myös empaattista, se myötäelää toisen kärsimykset, mutta ei silloinkaan anna masentaa itseään.
Kaikesta tästä seuraa vain yksi päätelmä, yksi paradoksi, yksi lause, jonka lausumisesta sisäisessädialogissani tämä koko teksti lähti: Onnellisuus on surumielistä. Siksi onnellisuus on myös lempeää.
keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006
Lahjan antamisen filosofia
Sain jokin aika sitten veljeltäni kirjan. Hän antoi sen päivänä joka ei ollut syntymä- tai nimipäivä, eikä lähelläkään joulua. Hän antoi sen koska hän halusi antaa kirjan. Se oli sellainen kirja, jonka hän uskoi minua kiinnostavan (ja hän oli oikeassa).
Pohdimme myöhemmin erään kaverini kanssa kuinka harmillista on että annamme lahjoja vain syntymäpäivisin ja vielä ikävemmin, syntymäpäivisin on velvollisuus antaa lahja. Se on kuin maksu joka tulee suorittaa syntymäpäivänä. Jos taas antaisin lahjan minä tahansa muuna päivänä, voisi se oikeasti olla lahja sen oikeassa merkityksessä, eli asia, jonka antaa toiselle ilmaiseksi, ilman implikoitua vastavuoroisuutta tai muuta velvollisuudentuntoa. Koska minä haluan antaa lahjan.
Eräs hyvä argumentti lahjan antamista vastaan on, että vastaanottaja saattaisi uskoa että lahjan antamiseen liittyy jokin piiloagenda. Että minä, antaessani lahjaa, oikeasti haluaisin tältä ihmiseltä jonkin vastapalveluksen tai jotain muuta. Vertaa Troijan hevosen tapaukseen. Minusta tämä on ällistyttävän kyyninen asenne, vaikka se onkin hyvin tavallinen asenne. Onko lähtökohtamme aina, että ihmiset ovat pahoja? Että he haluavat jotenkin käyttää meitä hyväksemme aina tilaisuuden tullen? Mikäli tämä on meidän olettamus, olemme jo tuhon partaalla, koska tämä asenne on itseääntoteuttava. Omaamalla tämän asenteen joudumme Catch-22 tilanteeseen; paitsi että emme itse haluaa antaa kenellekään spontaaneja lahjoja, ryhdymme myös epäilemään toisten tarkoitusperiä kun itse saamme spontaanin lahjan. Tällöin lahjan antajalla olisikin jo ollut syy olla antamatta lahjaa koska antaa lahjaa, koska lahjan saaja epäilee antajan tarkoitusperiä.
Tämä on tällainen tyypillinen oravanpyörä, jota Esa Saarinen kutsuisi kostamisen kierteeksi. Vasta tässä vaiheessa huomaan, kuinka lähellä olen ollut Esan opetuksia. Jos minä epäilen sinun huijaavan, minun kannattaa huijata. Jos minä epäilen sinun uskovan minun huijaavan, minun kannattaa huijata. Mutta jos kumpi tahansa huijaa, molemmat häviävät. Se on tämä perinteinen ongelma joka kulkee nimellä "prisoner's dilemma".
No, minä ostin kaupasta saman kirjan jonka veljeni minulle osti, ja tarkoitukseni on antaa se eräälle ystävälleni, jonka uskon pitävän kirjasta. Uskon, että se voisi olla kirja jota hän juuri nyt tarvitsee. Eräs suurimmista tavoitteistani on yrittää elää oman ideologiani mukaisesti, sen hankaluudesta huolimatta, ja tässä minulla on siihen mahdollisuus.
Pohdimme myöhemmin erään kaverini kanssa kuinka harmillista on että annamme lahjoja vain syntymäpäivisin ja vielä ikävemmin, syntymäpäivisin on velvollisuus antaa lahja. Se on kuin maksu joka tulee suorittaa syntymäpäivänä. Jos taas antaisin lahjan minä tahansa muuna päivänä, voisi se oikeasti olla lahja sen oikeassa merkityksessä, eli asia, jonka antaa toiselle ilmaiseksi, ilman implikoitua vastavuoroisuutta tai muuta velvollisuudentuntoa. Koska minä haluan antaa lahjan.
Eräs hyvä argumentti lahjan antamista vastaan on, että vastaanottaja saattaisi uskoa että lahjan antamiseen liittyy jokin piiloagenda. Että minä, antaessani lahjaa, oikeasti haluaisin tältä ihmiseltä jonkin vastapalveluksen tai jotain muuta. Vertaa Troijan hevosen tapaukseen. Minusta tämä on ällistyttävän kyyninen asenne, vaikka se onkin hyvin tavallinen asenne. Onko lähtökohtamme aina, että ihmiset ovat pahoja? Että he haluavat jotenkin käyttää meitä hyväksemme aina tilaisuuden tullen? Mikäli tämä on meidän olettamus, olemme jo tuhon partaalla, koska tämä asenne on itseääntoteuttava. Omaamalla tämän asenteen joudumme Catch-22 tilanteeseen; paitsi että emme itse haluaa antaa kenellekään spontaaneja lahjoja, ryhdymme myös epäilemään toisten tarkoitusperiä kun itse saamme spontaanin lahjan. Tällöin lahjan antajalla olisikin jo ollut syy olla antamatta lahjaa koska antaa lahjaa, koska lahjan saaja epäilee antajan tarkoitusperiä.
Tämä on tällainen tyypillinen oravanpyörä, jota Esa Saarinen kutsuisi kostamisen kierteeksi. Vasta tässä vaiheessa huomaan, kuinka lähellä olen ollut Esan opetuksia. Jos minä epäilen sinun huijaavan, minun kannattaa huijata. Jos minä epäilen sinun uskovan minun huijaavan, minun kannattaa huijata. Mutta jos kumpi tahansa huijaa, molemmat häviävät. Se on tämä perinteinen ongelma joka kulkee nimellä "prisoner's dilemma".
No, minä ostin kaupasta saman kirjan jonka veljeni minulle osti, ja tarkoitukseni on antaa se eräälle ystävälleni, jonka uskon pitävän kirjasta. Uskon, että se voisi olla kirja jota hän juuri nyt tarvitsee. Eräs suurimmista tavoitteistani on yrittää elää oman ideologiani mukaisesti, sen hankaluudesta huolimatta, ja tässä minulla on siihen mahdollisuus.
maanantaina, lokakuuta 02, 2006
Taas on se aika kuukaudesta
En tiedä mitään miehen hormonaalisesta syklistä (onko sellaista?), mutta jotain tässä taas tapahtuu. Ei se nyt ehkä ihan kuukausittain tule mutta parisen kertaa vuodessa kuitenkin. Nyt on pari päivää mennyt oudon herkässä olotilassa. Kaikki on jotenkin kauniimpaa. Pyöräilin äsken auringonlaskussa kotiinpäin ja näkymät olivat tuskallisen kauniita. Viikonloppuna tapasin useita ystäviä, ja jotenkin rakastin heitä kaikkia vielä normaaliakin enemmän. Olen yrittänyt jäljittää olisiko tämä riippuvainen jostain yksittäisestä asiasta, jostain tietystä ihmisestä tai jotain, mutta päädyn ymmälleni. Minulla olisi useampia syitä miksi pitäisi olla huonolla tuulella ja jököttää kotona yksinäni. Mutta henkilökohtainen taivaani on pilvetön. Auringonlasku on niin kaunis että sattuu. Ainoa järkeenkäypä selitys on että nyt on vain sen aika.
EDIT: En muuten ole pitkään aikaan kertonut lintuhavainnoistani; Tänään näin kaksi kurkea. Lyhyen ja vaatimattoman bongarinurani aikana nämä olivat ensimmäiset kurjet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)