Tämä on valtava kysymys. Mitä aito, oikea onnellisuus oikeastaan pitää sisällään? En väitä, että minulla olisi täydellistä vastausta, mutta otan tässä nyt vapauden pohtia erästä näkökulmaa tähän kysymykseen.
Onnellisuus on syvällistä iloa. Pelkkä ilo on pinnallista. Onnellisuus on siksi tiedostavaa ja rauhallista. Siihen saattaa liittyä suurta tunnetta ja paloa, ja se on tietoinen tunteista, mutta huomioonottava onnellisuus, siis aito onnellisuus, ei voi roiskia ympärinsä. Se saattaisi loukata muita, esimerkiksi jos toinen on vastoinkäymisten edessä, eikä siksi jaksa vastaanottaa riemunkiljahduksia. Siksi onnellisuuden on oltava rauhallista. Tiedostaminen on myös olennainen osa onnellisuutta, koska ilman tiedostamista onnellisuus ei ole syvällistä, jäljellä olisi vain pintaa. Onnellinen tiedostaa historiansa, mitä kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä on ollut tarpeellista nähdä, jotta tähän onnelliseen tilaan on päästy. Onnellinen tiedostaa kontekstinsa, näkee ne kärsimykset, joissa muut ovat, mutta ei anna sen masentaa itseään. Onnellisuus on myös empaattista, se myötäelää toisen kärsimykset, mutta ei silloinkaan anna masentaa itseään.
Kaikesta tästä seuraa vain yksi päätelmä, yksi paradoksi, yksi lause, jonka lausumisesta sisäisessädialogissani tämä koko teksti lähti: Onnellisuus on surumielistä. Siksi onnellisuus on myös lempeää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti