Onnellisuus on surumielistä

Tämä on jäänyt mieleeni pyörimään: "Onnellisuus on surumielistä". Kirjoitin siitä reilu viikko sitten. Tämä ajatus on aseistariisuva, niin rauhallinen. Surumielinen hymy leviää kasvoilleni tai ainakin mieleeni kun sitä ajattelen.

Esimerkiksi nyt vaikka rakkaus. Sehän on samanaikaisesti suloista, mutta myös niin tuskallista. Puhutaan sitten rakkaudenkipeästä tai tunteen palosta, rakkauteen liittyy aina jokin paradoksaalinen tuska. Ja minusta tuntuu, en osaa sitä perustella, että tämä tuska on välttämätön osa rakkautta. Hekuma ja ihastuminen ovat pinnallisia ja/tai lihallisia eikä niihin liity olennaisesti tuskaa (ellei sitten puhuta perversioista, mutta se on toinen tarina). Rakkaus sen sijaan on syvällistä.

Itselleni eräs koskettavimmista rakkauden määritelmistä on elokuvast Good Will Hunting. Robin Williamsin roolihahmo kuvailee Matt Damonille rakkauttaan kuolleeseen vaimoonsa.

if I asked you about art, you'd probably give me the skinny on every art book ever written. Michelangelo, you know a lot about him. Life's work, political aspirations, him and the pope, sexual orientations, the whole works, right? But I'll bet you can't tell me what it smells like in the Sistine Chapel. You've never actually stood there and looked up at that beautiful ceiling; seen that. If I ask you about women, you'd probably give me a syllabus about your personal favorites. You may have even been laid a few times. But you can't tell me what it feels like to wake up next to a woman and feel truly happy. You're a tough kid. And I'd ask you about war, you'd probably throw Shakespeare at me, right, "once more unto the breach dear friends." But you've never been near one. You've never held your best friend's head in your lap, watch him gasp his last breath looking to you for help. I'd ask you about love, you'd probably quote me a sonnet. But you've never looked at a woman and been totally vulnerable. Known someone that could level you with her eyes, feeling like God put an angel on earth just for you. Who could rescue you from the depths of hell. And you wouldn't know what it's like to be her angel, to have that love for her, be there forever, through anything, through cancer. And you wouldn't know about sleeping sitting up in the hospital room for two months, holding her hand, because the doctors could see in your eyes, that the terms "visiting hours" don't apply to you. You don't know about real loss, 'cause it only occurs when you've loved something more than you love yourself. And I doubt you've ever dared to love anybody that much. And look at you... I don't see an intelligent, confident man...

Jos onnellisuus on surumielistä, niin silloin rakkaus on tuskallista. Se pistää sydämmeen, oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Eikä se ole tuska josta pyrkii pois, vaan se on sellainen jonka varaan jää olemaan. Rakkaus on sen tuskan arvoista. Sitä tuskaa ottaisi mieluusti kymmenkertaisen annoksen, eikä siltikään tarvitsisi hetkekään epäillä onko se rakkaus sen arvoista.

Välillä epäilen itseäni. Onko näkemykseni yltiöromanttinen? Onko näkemykseni sellainen josta luetaan runoissa ja novelleissa, jota nähdään elokuvissa, mutta jota ei tapahdu oikeassa elämässä? Sitten muistan. Muistan vanhat heilat. Niin mahdottomia kuin ne ovatkin olleet. Silloin huomaan. Huomaan rakkauteni ystäviäni kohtaan. Jos rakastan ystäviäni näin paljon, näin tuskallisesti rakastan ystäviäni, miten paljon voisinkaan rakastaa sitä yhtä? Lopuksi tiedän. Enkä enää epäile.