Hyperventilaatiota

Hieno viikonloppu! Mahtava! Täynnä erillaisia toinen toistaan hauskempia aktiviteetteja, mutta sopivasti taukoja välissä ettei tullut stressiä. Lauantaina olimme ensin sukeltamassa. Kumiveneellä 15m/s vastatuulessa ja sateessa hurjaa vauhtia avomerelle. Vene teki isoja loikkia aina kun sattui sopiva maininki eteen. Parempaa kuin Linnanmäellä. Jo pelkästään tuo veneretkiosuus olisi ollut oiva ohjelmanumero lauantaille. Sitten rento sukellus helppoon kohteeseen, jossa näimme paljon pikkukaloja, muutamia maneetteja ja kaikkea muuta kivaa. Takaisintulomatkalla kahvit Carusellissa kuivapuvut päällä terassilla vesisateessa. Järjestäjillä oli tilannesilmä hallussa - pistokeikka terassille kruunasi muutenkin hienon matkan.

Tämän jälkeen kotiin ja kamojen huoltoon. Pienten päiväunien jälkeen ruuanlaittopuuhiin ja pian tulivatkin kaksi hyvää ystävää kylään, joista toisella oli lapsi mukana. Tämmöistä pitäisi harrastaa enemmän. Ei mikään suuri porukka, joten keskustelu toimi rauhallisesti mutta silti syvällisesti. Kun vielä nämä ystävät ovat niin mainioita - he ovat oikeasti omilla aivoillaan ajatteliva ihmisiä (niinkuin Ultra Bran laulussa; "hänellä oli tavalliset mutta hän ajatteli itse") - sitä ihan herkistyy kun sitä muistelee. Ruuan lisäksi meillä oli huolella valitut viinit, jotka nekin kruunasivat aterian.

Hyvin nukutun yön jälkeen rauhallinen aamu. Espresso rauhassa nautittuna sunnuntaina. Se tavoittaa jotain korkeammista maailmoista. Lueskelin kirjoja ja harjoittelin vähän lauluja (keikkaa on tulossa). Ja sitten vielä kiipeilemään hallille kaverin kanssa pariksi tunniksi. Kiipeily putosi tänään jotenkin alusta lähtien hyvään saumaan. Kiipeilyä aivan omien taitojen, voimien ja psyykkisen kantin ylärajoilla. Siitäkin tulee vain niin hyvä olo.

Tällä pitkällä hehkutuksella oli alusta lähtien tietty päämäärä. Olen nimittäin jäänyt pohtimaan miten lukijat reagoivat näihin minun positiivisiin vuodatuksiin? Meneekö siirapin puolelle, vai onko ehkä liian suuria annoksia Sarasvuota/Saarista lukijoiden vastaanottokyvylle? Lopuksi kuitenkin päädyn aina samaan tulokseen. Sillä ei ole väliä mitä te ajattelette minusta. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi kanssaihmisistä. Suurin syy miksi tänne kirjoitan on se, että välitän kanssaihmisistä ja haluaisin jakaa sitä ymmärrystä mitä olen itse kokenut löytäneeni. Jos joku löytää jotain itselleen tärkeää minun kirjoituksista, jotain joka avaa lukijan ajattelua uuteen suuntaa, silloin olen onnistunut osapäämäärässä. Mutta minä en lähde arvottamaan itseäni toisten arvioinnin pohjalta. Se ei pitkällä tähtäimellä johda mihinkään hyvään. Ainoa arvo jonka varaan laskeudun, on rehellisyys itselleni. Jos kirjoitan itselleni rehellisesti, riippumatta lopputuloksen laadusta, silloin olen onnistunut. Siksi päädyn päivän itsekehitettyyn aforismiin:

Vain kääntymällä sisäänpäin voin loistaa ulospäin.