Nöyryys ja itsevarmuus

Eräs yksinlaulun perustavanlaatuisista ongelmista on tasapainoilu nöyryyden ja itsevarmuuden välillä. Tämä ongelma, joka on oikeastaan yleismaailmallinen, tulee erityisen hyvin esiin juuri laulussa, koska siinä tunteet ovat niin pinnassa ja näin pitääkin olla. Lauluääneen ei saa karismaa jollei ole riittävän itsevarma. Toisaalta, päästäkseen laulussa pitkälle, on laulajan oltava nöyrä opiskelija. Muusikon on aina kuunneltava toista ja oltava valmis ottamaan vaikutteita ja vaikuttumaan toisesta. Opittavaa on niin paljon, eikä se koskaan lopu. Mutta näiden kahden ominaisuuden sovittaminen samaan henkilöön on kovin vaikeaa.

Luulen että kysymys on itsensä likoon laittamisesta, joka on tietysti pelottavaa. Itsevarman henkilön on pelottavaa laittaa itseän likoon, antaa itsensä vaikuttua toisesta, koska silloin hän saattaisi joutua muuttamaan käsityksiään itsestään. Epävarma henkilö taas on jo valmiiksi asettanut itsensä toisten alaiseksi ja vaikuttuminen on siten vain olemassaolevan hierarkian vahvistamista. Epävarmalle henkilölle taas itsevarmuus on pelottavaa.

Uskoisin että avainasemaan tässä tulee itsetuntemus ja omien ominaisuuksiensa tunnustaminen ja arvostaminen. On helppoa tottua omaan tilaansa ja nähdä vain se että on jollain yksittäisellä ominaisuudella mitattuna jotakuta toista huonompi, vaikka kokonaisuudessaan onkin itse todella menestynyt. Minä itse esimerkiksi turhan usein vertailen omia laulu ja muita musiikintaitoja ystäviini ammattimuusikoihin. He ovat tietysti monin verroin minua parempia kaikessa tähän liittyvässä, mutta samalla unohdan, että minulla on, toisin kuin heillä, toinen ammatti ja koulutus jossa olen menestynyt. Eli jos pystyisin vertaamaan itseäni heihin, pitäisi minulla tavallaan olla kaksoiskoulutus, ammattimuusikko ja tekniikan tohtori. Tämän sanottuani havaitsen, että eräs ystävistäni tosiaan on tohtori ja lähes valmis ammattimuusikko, eikä silti ole itsevarma.

Näyttäisi siis siltä, että meidän omat mittarit menestykselle ovat aivan vinoutuneet. Menestyksen pitäisi jatkuvasti eksponentiaalisesti kasvaa jottemme itse tottuisi siihen ja unohtaisi kuinka hyviä me itse olemme. Pitäisi siis siirtää menestysasteikkoa pari askelta alemmas, jotta mittari nykytilassaan osoittaisi menestystä.