Uranvaihtoajatuksia

Välillä sitä tulee miettineeksi uranvaihtoa. Tottahan on että olen pätkätöissä ja palkkakuopassa. Nykyisessä työssä on hyviä puolia kuten vapaus ja että nykyinen työ on todennäköisesti ainoa missä voin tehdä koulutkseni mukaisia töitä (toinen kysymys on sitten miksi koulutetaan porukkaa töihin jossa ainoa työpaikka on yliopisto joka taas ei tarjoa kohtuullisia työehtoja). Eli uranvaihto on todellinen vaihtoehto. Se ainakin olisi sellainen järisyttävä vaihtoehto jota edellisessä kirjoituksessa elämääni kaipasin.

Mutta mitä sitä voisi tehdä? Oma klassikko on remonttimies; tällä hetkellä alalla on täystyöllisyys ainakin niiden joukossa jotka jotain osaavat. Sitä voisi tehdä omaan tahtiin ja itsenäisesti. Lisäksi kun alalla on niin huono maine, työt aina myöhässä, palvelu huonoa ja sopimuksista joustetaan aika vapaamielisesti omaksi eduksi, niin laittamalla nämä asiat kuntoon pääsisi jo aika pitkälle. Mutta jotenkin se ei tällä hetkellä tunnu realistiselta vaihtoehdolta. Se on ollut minulla tämmöisenä pahan päivän vaihtoehtona, eikä nykyinen motivaation puute ole riittävä syy lähteä ajamaan koko elämää uusiksi.

Mitä muuta? Välivuoden voisi hyvin pitää jossain eräoppaana tai sukelluskouluttajana tai hiihtopummina, mutta jotenkin tuntuu siltä että haluaisin jonkulaisen varmuuden siitä että palattuani täällä kotona odottaisi "normaalielämä", eli joku työpaikka tai jotain mihin palata. Joten rohkeutta taitaa sittenkin puuttua. En yksinkertaisesti uskalla ottaa niin suurta riskiä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Tämä olisi ehkä juuri sellainen tilanne, josta puhuin aikaisemmin "kiipeilyfilosofia" otsakkeen alla. Luottamus siihen että sitä jotenkn selviytyy kun oikein pinnistää. Ja vaikkei selviytyisikään niin varmistaja köyden toisessa päässä pitää kyllä kiinni ettei maahan saakka putoa. Näistä asioista on niin helppoa puhua abstrakteina konsepteina, mutta sitten kun ne oikeasti osuvat omalle kohdalle, niin asiat ovat huomattavasti vaikeampia.

Toisaalta, tähän mennessä kaikki parhaat jutut ovat vain osuneet kohdalle ja on riittänyt että olen tarttunut tilaisuuteen. Nyt ei ole mielessä mitään sellaista todella järisyttävää juttua, jonka välttämättä haluaisin tehdä. Vaihtoehtoja on paljon, mutta mikään ei tunnu omalta. Tunnen itseäni sen verran, että tiedän sen kutinan kun eteen tulee niin kova juttu että siihen on pakko ryhtyä. Nyt ei ole mitään kutinaa.

Mikä lääkkeeksi? Pitäisi ehkä aktiivisemmin lähtä etsimään uusia vaihtoehtoja. Etsimään uusia ideoita niin että olisi enemmän mistä valita. Jos on liian vähän vaihtoehtoja niin myös ne hyvät näyttävät aika tylsiltä, kun taas jos on paljon vaihtoehtoja niin niistä on helppo karsia pois ne huonot.

Tämä on tätä lebensangstia.