Hyöty vs. hyvä

Päivän väitteeni: Nykyisessä itsekeskeisessä kulttuurissamme on hyvin tavallista ajatella suhdettaan asioihin hyödyn kautta. Onko minun hyödyllistä tehdä X? Mitä hyötyä X:stä on minulle? Mikä vaihtoehto olisi minulle hyödyllisin?
Tämän tyyppinen ajattelu juontaa juurensa suoraan lineaarisen logiikkan käytöstä eli syy-seuraus suhteiden tarkastelusta. Jos teen A niin seuraa X, jos teen B seuraa Y. Kumpi on minulle hyödyllisempi X vai Y, eli kumpi minun kannattaa tehdä A vai B?

Kunpa elämä vain olisikin näin yksinkertaista. Tällainen logiikka nimittäin unohtaa yhden sellaisen pikkuseikan kuin koko ympäröivän maailman. Jos Matti pohtii auton ostamista on sillä seurauksia paitsi hänelle itselleen, hän voi saada paremman auton, ja sitä kautta paremman statuksen naapurustossaan, mutta samalla hänen naapurinsa Niilo kokee arvonalennuksen. Niilon auto oli aiemmin naapuruston paras, hienoin ja kallein auto, joten mikäli Matti ostaa uuden auton ei Niilon auto enää ole se hienoin. Hän siis kärsii Matin autonostopäätöksestä. Pohtiessaan auton ostamista, ei Matti varmasti pohdi Niilon kärsimystä, vaan etusijassa vain omaa etuaan. Koska Matin vanhakin auto toimii, ei hän oikeastaan tarvitsisi uutta autoa. Uuden auton ostaminen tuottaa yhtä paljon ellei enemmän mielipahaa ja kateutta naapureille kuin se tuottaa mielihyvää Matille. Naapurustossa uuden auton ostaminen ei kokonaisuuden kannalta aikaansaa mitään hyvää. Se itse asiassa vain heikentää ilmapiiriä lisäämällä kateutta ja vihamielistä kilpailuhenkeä.

Hyöty-ajattelu on siis lähtökohtaisesti vastakkainasettelu; toisen hyöty on toisen haitta. On vain kysmys siitä ketkä kuuluvat päätöksentekijän intressipiiriin. Jos puhutaan esimerkiksi kokonaishyödystä, on ajatuksella (lähes) aina jokin viitekehys, voidaan esimerkiksi puhua Suomen kokonaishyödystä. Silloin toimitaan siis implisiittisesti naapurimaita vastaan.

On olemassa vaihtoehto. Jos ei pyritäkään tekemään asioita hyödyn näkökulmasta, vaan pyritään tekemään hyvin. Jos Matti, autoa ostasessaan, ei pyrikään hyötymään uuden auton tuomasta staattuksesta, vaan pyrkii tekemään hyvän ostoksen, voi hän pohtia asioita kuten hinta-laatu-suhde, ekologisuus ja tarkoituksenmukaisuus. On peräti todennäköistä että hänen uusi autonsa tässä tapauksessa ei olekaan kalliimpi ja komeampi kuin Niilon auto, mutta Matti saa silti ostosta mielihyvää, koska hän on tehnyt hyvän teon. Ekologisuudella voi tietysti pröystäillä siinä missä auton kalleudellakin, mutta pröystäily ei kuulu "hyviin tekoihin", joten se menee nyt tämän asian ohi.

Asian ydin löytyy siitä että tehdessään hyvää on implisiittisesti huomioonottava, eikä toimi ketään vastaan. Koska kaikkien samanaikainen huomioonottaminen on äärimmäisen vaikeaa, olemme yhteiskuntana kehittäneet "hyvän" konseptin, eräänlaisen patenttiratkaisun, yleisesti hyväksytyn tavan elää ja toimia, joka useimmiten ei ole haitaksi kenellekään. Kun teemme sellaisen teon joka yhteisön normien mukaan tunnustetaan hyväksi, olemme implisiittisesti ottaneet huomioon yhteisön yhteisen kokemuksen asioiden hyötyjen ja haittojen suhteesta.

Asian tekee merkittäväksi takaisinkytkentä; kaikki pitävät hyväntekijöistä. Tällöin esim. Matin naapuruston yleinen hyvänolontunne kasvaa koska ketään vastaan ei rikota. Muut eivät tunne itseään huonommiksi koska Matti on tehnyt hyvän teon, koska hyvä teko on epäitsekäs. Siis sekä Matti saa hyvänolon tunnetta koska on tehnyt ns. hyvän teon ja Niillo saa edelleen pitää naapuruston hienoimman auton titteliä, kun se nyt vaikuttaa olevan niin tärkeää hänelle. Vihamielisen kilpailun kierre on katkaistu. Matti on tehnyt yleishyödyllisen teon josta hän myös itse hyötyy.

Lähelle tulee ajatus että tämä on vain toisenlainen versio Janten laista, eli maailmasta jossa kukaan ei saa poiketa ruodusta. Kaikkien pitäisi kuulua samaan ryhmään. Kukaan ei saa olla toista parempi eli kesikinäinen kilpailu on "kielletty". Käytännön toteutus onkin lähellä Janten lakia, mutta poikkeuksiakin on. Hyvän tekemisessä voi aina tehdä persoonallisia valintoja. Sinun ei tarvitse miellyttää muita, mutta kunhan et riko heitä vastaan pysyy kaikki "hyvänä". Tästä tuleekin mieleeni kiteytys; Hyödyn tavoittelija toimii implisiittisesti jotakuta toista vastaan, kun taas hyvän tekijä tavoittelee myös omaa hyötyään, mutta implisiittisesti siten ettei riko ketään toista vastaan.

Saikohan tästä nyt mitään selkoa? Ajatus oli niin kirkas, mutta jotenkin minun oli sitä vaikea ulostaa tekstiksi.

Eristäytynyt

Näin Amélie-elokuvan ja se kolahti taas niin kovasti että kirjoitin siitä myös toisaalle. Ihan kaikkea mieleen tullutta en voinut kommentoida elokuva-arvosteluun, joten jatkan täällä.

Uskoisin että tärkein syy miksi juuri tämä elokuvaa kolahtaa on että samaistun Amélieehen niin voimakkaasti. Hän on erillainen. Hänellä on oma maailmansa jota hänen on vaikea välittää toisille. Lisäksi hän on intellektuelli humoristi jolla on tarve ohjailla tapahtumien kulkua. Samaistun Améliehen täydellisesti, lukuunottamatta sukupuolta, ja samaistumiseni Ninoon on siten lähes vielä täydellisempi. Vaikka Nino tässä tapauksessa ei pääse ohjailemaan tapahtumien kulkua, vaan joutuu elämän talutusnuoraan (joka tosin sekään ei ole minulle kovin vieras tunne).

Kaiken muun lisäksi olen kai "romanttinen sielu". Haluaisin vielä uskoa rakkauteen. Minulle kyynisyys tämän elokuvan kohdalla paljastaa pelon - pelon siitä ettei rakkautta ehkä olekaan olemassa. Luulen että se paljastaa myös pelon antautua tunteiden valtaan. Joku toinen ehkä kokeen tämän eri tavalla, mutta tällaiseen oloon minä päädyin.

Tehtävä: Subjekti

Nyt keksin! Sain itselleni tehtävän, ajatuspähkinän, jota voin pureskella varmaan hyvän aikaa! Asia lohkesi eilisestä kirjoituksesta jossa pohdin systeemiälyn olemusta. Yritin miettiä mikä olisi sellainen näkökulma, jonka kautta minä voisin antaa jotain uutta systeemiälyn konseptiin. Minulla ei ole mitään sellaista erikoisalaa tai erikoisosaamista jonka kautta voisin sitä tarkastella ja tuoda siihen uusia näkökulmia. Asiaa pohtiessani muistin, että olimme joskus keskustelleet SÄ-ryhmässä ja minun panoksessa kiiteltiin herkkää tunne-elämän havainnointia ja tilannetajua, erityisesti oman itsensä kannalta. Tämä oli minulta ollut pitkään unohduksissa.
Koska minulla ei ole mitään asiayhteyteen sopivaa erityisosaamisaluetta, onkin täysin sopivaa että käyn tarkastelemaan aluetta, joka "ei tarvitse mitään osaamista", aihetta, joka on jokaisen ulottuvilla, se on kaikkien aiheiden yläpuolella ja ympäröi niitä. Siispä lähden tarkastelemaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhdetta. Käännyn sisäänpäin voidakseni nähdä ulos!

Heti alkuun näen kaksi tärkeää ensimmäistä osaprojektia; Ensinnäkin minun tulee aktivoida ajatukseni tästä näkökulmasta ja pohtia, ja aivan erityisesti, havainnoida omaa ajatusmaailmaani ja omaa itseäni, subjektia. Toinen hyvin tärkeä tehtävä on hankkia käsiini asiaa käsittelevää kirjallisuutta, sikäli kun sellaista on olemassa ja saatavilla. Tässä tarvitsen varmasti myös apua lukeneemmilta SÄ-tovereilta.

Hieman pelottaa että jotkut muut ryhmässä saattavat suhtautua projektiini epäilevästi. (Huomatkaa että tässä on jo subjektin analyysi käynnissä). Mutta tunnen itseni määrätietoiseksi ja itsevarmaksi - voin koittaa siipiäni uudella alalla ilman tarvetta tukeen muilta. Kirjavinkkejä voin pyytää ja saada, vaikka toimisin yksin ja niistä on minulle hyötyä joka tapauksessa.

Eteenpäin!

Systeemiäly

Hämäläinen ja Saarinen ovat (vihdoin) saaneet julkaistua kunnollisen jutun Systeemiälystä. Tässä tekstissä on mukana Systeemiälyn kaikki mielestäni olennaiset asiat, kuten mm.:

• keskittyminen tekoihin pelkän akateemisen filosfoinnin sijaan
• positiivisuuden painottaminen - ei riitä että se toimii jos se voisi toimia paremmin
• arkielämä-lähtöisyys - pitää aloittaa siitä mikä on tutuinta, siitä missä voi tunnista omat paradoksaaliset toimintatapansa
  
• oman vastuun painottaminen
• toiminta ympäristössä jossa suurin osa vaikutussuhteista on piilossa, eli ympäristössä, jossa on paljon tapahtumia joista ei ole "riittävästi" tietoa jotta voisi tehdä suoraan logiikkaan perustuvia päätöksiä
• inhimmillisten tarpeiden tiedostaminen; arvostuksen tarve, tarve yhteyteen muiden ihmisten kanssa, tarve osallistua mielekkäältä tuntuvaan toimintaan
• havainto siitä että tekeminen koetaan valinnaksi, mutta tekemättä jättämistä ei koeta valinnaksi

Mitä vielä kaipaisin olisi populääriseen muotoon kirjoitettu kirja tästä aiheesta. Hmm, ..., kutkuttava tunne kaivaa sisälläni, ..., voisiko tämä olla jotain mitä minä voisin tehdä?

Rohkeuden eri asteita

1. Rohkeus ajatella itse.
2. Rohkeus toimia omien ajatustensa mukaan.
3. Rohkeus kuunnella toista.
4. Rohkeus toimia samalla tavalla kuin toinen.

Näitä olen pohtinut viime aikoina. Itse ajatteleminen ei vaadi pelkästään rohkeutta vaan se vaatii myös aktiivista tietoisuutta. Rohkeutta lähtä tutkimaan ja haastamaan omia ajatusprosesseja. Kun sitten on ajatellut itse, löytänyt sen logiikan millä elämä toimii, tulee toiminta vääjäämättä perässä. On todella raskasta toimia oman vakaumuksen vastaisesti, joten antaminen periksi, tottumusten jättäminen ja järjen käyttö seuraa lähes automaattisesti.
Toisten kuunteleminen onkin sitten jo paljon vaikeampaa. Se vaatii todellista rohkeutta, koska toinen ihminen voi esittää näkökulmia jotka ovat niin erillaisia kuin omasi että joudut itse muuttamaan näkökulmiasi. Omista uskomuksista luopuminen se vasta onkin raskasta. Se on oppimista. Kun vielä toimit julkisesti niin kuin joku muu on sinulle opettanut, antaudut muiden arvioitavaksi. Antaudut sen pelon alaiseksi että sinut leimataan opetuslapseksi, jolla ei ole omia ajatuksia.

Valoa

Party-crashing

Minulla on taas hieno uusi bisnesidea. Itselläni ei juuri nyt ole mahdollisuutta tätä toteuttaa joten ideani on vapaata riistaa. Tähän liittyy tämmöinen kehyskertomus, että päädyin eilen eräisiin pikku-jouluihin kuokkavieraaksi. Kaverini oli sinne kutsuttu ja otti minutkin mukaan. Bileet olivat hienot! Ainoa hankala hetki oli heti ovella kun puljun johtaja oli kättelemässä ja ottamassa vastaan yrityksen työntekijät. Minä sitten kättelin, pokkasin ja pokkuroin siinä missä muutkin, eikä siinä mitään - maksoin itse juomani, joten minusta ei koitunut yhteisölle kuluja - mutta luulen kuitenkin vaikuttaneeni siihen että meno oli vauhdikasta. Pari kertaa oli tanssilattia vähellä tyhjetä, mutta minulle suodun raivokkaan energian ansiosta uskon myötävaikuttaneeni siihen, että vauhti ei koskaan lässähtänyt.

Oma roolini bileiden onnistumisessa ei tosiaankaan ollut suuri, koska tämän yhteisön jäsenet osasivat bilettää itsekin, mutta tiedän, että usein ei asia toimi samalla tavalla. Monissa pikku-jouluissa, muissa yritysbileissä ja häissä on hieman jäykkää ja harva uskaltaa tanssilattialle. No, uusi mahtava ideani olisi perustaa party-crashing yritys, jonka kauttaa saa tilata omiin bileisiinsä meneviä bilettäjiä. Sehän on fakta att jokaisissa onnistuneissa bileissä pitää olla vähintään muutama sähköjänis, jolla biletysenergia ei vain lopu, jotka saavat mukaansa ne jotka ovat hieman kahden vaihella, pitkäisi nyt ottaa toinen drinkki, mentäisikö vähän tanssimaan vai pitäisikö yrittää ehtiä viimeiseen bussiin? Juuri tässä vaiheessa pro-bilettäjät olisivat tärkeimmillään muodostaen kriittisen massan biletyksen ylläpitämiseksi.

Kummallisia uutisia

Tänään Helsingin sanomien verkko sivulla oli uutinen jonka mukaan yli puolet teatteriryhmissä työskentelee palkatta. Ensimmäinen ajatus on että Suomen kuoromaailmassa tilanne on vielä heikompi; varsinaisia ammattikuoroja on vain yksi, Kansallisoopperan kuoro ja sen lisäksi meillä toimii projektipohjalta Helsingin Kamarikuoro sekä kirkkokuoro Olaus-Petrin seurakunnassa Helsingissä. Näistä kaksi jäljempää eivät toimi kuukausipalkkapohjalta, joten ne eivät ole varsinaisia ammattikuoroja ja oopperakuoro tekee oikeastaan ainoastaan oopperamusiikkia, eikä laisinkaan kuoromusiikkia. Toisin sanoen, Suomessa ei ole ensimmäistäkään oikeaa ammattikuoroa.
Tämä on vaikea kysymys: paljonko taidetta pitää pysyä tekemään ammattilaisena? Olen usein havainnut että parasta taidetta tekevät amatöörit, koska heitä ohjaa rakkaus taiteeseen. Turhan moni ammattilainen on leipääntynyt hommaansa ja tekee taidetta työkseen eikä tunteen palosta. Hyviä esimerkkejä tällaisista virkamiesmuusikoista voi löytää esimerkiksi kaupunginorkestereista. Myös Helsingin kamarikuoro, joka aikaisemmin oli oikea ammattikuoro (silloin nimellä Radion kamarikuoro) on nyt puoli-ammattilaisena paljon paremmassa kunnossa kuin aiemmin ammattilaisaikoina.
Toisaalta tiedän että monen amatöörin aika ei tahdo venyä sekä työn että harrastusten vaatimuksiin. Varsinkin kun tuo työ vaatii monelta nykyään paljon enemmän kuin se lain sallimat 8 tuntia. Eli jos työn sallitaan syövän ihmisten elämät kokonaisuudessaan, niin taiteiljoille ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä taidetta työkseen tai lopettaa ja vaihtaa "oikeisiin" töihin.
Minulle jää sellainen tunne että tässä mennään taas takapuoli edellä puuhun. Laitosteatterien lukumäärän lisäämistä perustellaan sillä, että teatterin tekijöitä on paljon, eli moni heistä tekee sitä tunteen palosta, vaikka ilmaiseksi. Toisin sanoen tarjonnan lisäämistä perustellaan tarjonnan paljoudella. Ööö, miten tämä nyt menikään? Ammattilaisuuden tarve taas tulee siitä ettei tavalliset työt jousta riittävästi jotta taidetta voisi tehdä työn ohessa.
Kyllä minullekin raha kelpaisi, mutta paljon mielummin näkisin, että työelämän ongelmat purettaisiin, jolloin ongelma suurilta osin häviäisi ja paljon halvemmalla.

Kiire, osa 2

Haluan vielä lisätä muutaman reunahuomatuksen edelliseen kirjoitukseen joka käsitteli kiirettä.

• Jos työnantaja katselee tehtäväänsä lyhyellä tähtäimellä, on hänen tehtävänsä optimoida työnteon määrää, eli pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon töitä tehdyksi mahdollisimman vähillä kustannuksilla, eli mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tulisi pyrkiä pitämään siitä huolen että työntekijät ovat niin pitkään töissä kuin mahdollista, mutta ei kuitenkaan niin pitkään että työteho laskee väsymyksen yms. vuoksi.
• Mikäli työnantaja toimii tämän lyhytnäköisen mallin mukaisesti, on työntekijän tärkeimpiä tehtäviä työnteon välttäminen, koska työnantaja pyrkii puristamaan tästä viimeisimmätkin mehut irti. Mikäli se olisi työnantajasta kiinni, työntekijät asuisivat takahuoneissa ja nukkumista ja syömistä lukuunottamatta he käyttäisivät kaiken aikansa työntekoon. Lounaankin voi tietysti syödä työpöydän ääressä. Työyhteisö olisi siten yksi suuri "perhe", jossa kaikki tehdään yhdessä, aina. Työnantajat olisivat silloin lähes työnantajansa orjia. Aktiivinen taistelu työnantajaa vastaan on siis työntekijän lyhytnäköinen ratkaisu ja vastaus työnantajan lyhytnäköiseen toimintaan.
  
• Täydellisessä maailmassa, jossa työnantaja ymmärtäisi, että motivoitunut työntekijä luodaan pitämällä työt sopivan haastavina, mutta antamalla riittävästi tilaa myös omalle elämälleen. Tasapaino elämässä tekee työntekijöistä luotettavampia ja valmiimpia mukautumaan muutoksiin. Kun työnantaja on reilu, keskimäärin myös työntekijä haluavat olla reiluja työnantajaa kohtaan. Tämä synnyttää positiivisen kierteen, jossa kaikki haluavat hyvää toisilleen ja kaikki voittavat.
• En kuitenkaan väitä että työnantajat olisivat syyllisiä kaikkeen kiireeseen. Päinvastoin. Omista asioista pitää ottaa itse vastuu. Työnantajalle pitää kädestäpitäen osoittaa, että minun työpanokseni on parempi, kun saan aktiivisesti esimerkiksi harrastaa ja viettää perhe-elämää. Olen paljon tasapainoisempi ja luotettavampi työntekijä sillä tavoin.
• On yleinen harhaluulo, että motivaatio ja pitkät työajat kulkevat käsi kädessä. Sanotaan, että "motivoituneen työntekijän on vaikea olla töissä alle 9 tuntia". Työntekijän on siis osoitettava työnantajalle ja työtovereilleen olevansa motivoitunut olemalla töissä vähintään 9 tuntia. Tällainen asenne muuttuu raipaksi. Pitkä työaika ei kuitenkaan synnytä motivaatiota. Päinvastoin, pitkä työaika synnyttää stressiä, joka vähentää motivaatiota ja heikentää työn tulosta. Motivoitunut työntekijä tosin kyllä voi tehdä pitkääkin päivää, mutta pitkällä tähtäimellä hän kärsii siitä. Sinun pitää osoittaa olevasi motivoitunut työntekijä tekemällä pitkää päivää, mutta samalla itse asiassa heikennät motivaatiotasi.
• Pitkiä työpäivä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa tehdään enemmän töitä tai että muualla tehdään tehokkaammin töitä. Onko pitkät työpäivät järkeviä siksi, että muutkin tekevät niin? Jos kaikki kaverisi pitävät koirankakkaa mitä parhaimpana herkkuna, olisiko koirankakka sinusta mitä parahainta herkkua?
• Työajankäyttöä haluttaisiin myös tehostaa. Koska tehokkuus on tärkeää. Eikä sitä sitten perustella niin paljon, mutta oletan että se menee jotenkin näin; Tehokkuus on tärkeää koska siten saadaan voimavarat ja raaka-aineet parhaiten hyödynnettyä, koska siten saadaan tuotettua eniten palveluita ja hyödykkeitä, koska siten ihmisillä on enemmän ostettavaa halvemmilla hinnoilla, koska siten ihmisten elintaso paranee kun he voivat ostaa enemmän. On totta että kehitysmaissa elintaso paranisi jos he saisivat vaikkapa enemmän ja parempaa ruokaa, mutta teollistuneissa maissa tavaran määrän kasvattaminen ei enää kasvata onnellisuutta. Samalla tehokkuuden lisääminen lisää stressiä, joka aiheuttaa tyytymättömyyttä. Ja mikä olikaan se peruste tehokkuuteen?
  

Kiire? Miksi?

Tänään kerron teille iltasaduksi aiheesta jota olen pitkään miettinyt, joka on vaivannut minua, ja otsikkokin jo kertoo aiheen: Kiire ja erityisesti työkiireet. Heti aiheen kerrottuani joku ystäväni voi tietysti ajatella että aion kertoa juuri hänestä. Se koira älähtää johon kalikka kilahtaa. Mutta tämä ystävä ajattelisi väärin. En kerro kenestäkään yhdestä, vaan kerron kaikista heistä, joilla on kiire. Nyt tässä vain on lyönyt kasvoilla peräjälkeen harvinaisen monta eri tapausta.

Normaali tapaus on sellainen missä henkilö itse tiedostaa olevansa kiireinen, hän huomaa myös että kärsii siitä itse ja että hänen läheisensä kärsivät siitä. Mutta työt koetaan niin tärkeiksi että niistä ei haluta luopua, eikä nähdä mahdollisuutta miten niissä voisi joustaa. Tärkeysjärjestyksen kohdalla kysyisin: Kumpi on sinulle tärkeämpi työ vai lapsesi? tai Kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai aviopuolisosi? Tällaisia kysymyksiä voit sitten mielessäsi kehittää sellaiseksi että ne sopivat omaan elämäntilanteeseesi. Mutta mikäli vastaat että työsi on tärkeämpi kuin lapset, vanhemmat, aviopuoliso, elämä, harrastukset, kaverit, yms. niin sitten voitkin jo lopettaa lukemisen tähän, koska lopun aikaa tässä tekstissä oletan että työ ei ole kenellekään se kaikkein tärkein asia elämässä.
Tai itse asiassa, ehkä jollekin työ on kaikkein tärkein asia elämässä? Mutta onko se sitten elämää? Entä jos elämässä on vain yksi asia, työ, ja jossakin vaiheessa siitä joutuu jostain syystä luopumaan (konkurssi, sairaus, muu irtisanominen tms.)? Sittenhän elämässä ei ole mitään jäljellä. Oletko sinä valmis ottamaan sen riskin että se ainoa kortti jota pelaat on voittaja, loppuelämäsi ajan?
Nuo ovat kuitenkin ääritapauksia ja luulen, että meistä useimmilla on elämä myös työpaikan ulkopuolella ja hyvä niin. Tasapaino elämän eri aloilla on mielestäni tärkeää - se on ihan subjektiivinen mieltymys jota en nyt sen enempää perustele. Mutta entä sitten kun työn luonne vaatii että siellä ollaan joka arkipäivä vähintään 9 tuntia ja sen päälle vielä vähän viikonloppuisin ja iltaisin aina joskus? Jos sinulla on vaikka 22 alaista jotka kaipaavat sinulta neuvoja joka toinen minuutti? Tai jos työpaikkasi on niin kilpailuhenkinen, että jäät toisista jälkeen kun lähdet pois jo 8 tunnin jälkeen? Tai jos työsi edellyttää että matkustat lyhyellä varoitusajalla kolmeksi viikoksi ulkomaille?
Minä kysyisin, kumpi ohjaa elämääsi, sinä vai työpaikkasi? Teetkö sinä päätöksiä jotka vaikuttavat elämääsi vai tekeekö työnantajasi ne puolestasi? Oletko tyytyväinen työnantajasi päätöksiin? Minusta omaa elämää koskevien päätösten tekeminen on vastuun ottamista omasta elämästään. Jos antaa jonkun muun tehdä puolestaan päätöksiä, olkoon se sitten työnantaja, aviopuoliso tai omat vanhemmat, niin olennaisesti se on vastuun pakoilua ja siten vastuutonta elämää.
Tietysti on vaikeaa tehdä isoja päätöksiä, niin se pitääkin olla, mutta vastuun ottaminen on raskasta. Samalla kuitenkin, kun ottaa vastuun elämästään, voit huomata hallitsevasi elämääsi. Tutkimusten mukaan hallinnan tunne on yksi olennaisimmista elementeistä onnellisuuteen.
Ongelmahan on se että kaikki muut tekevät pitkää päivää, joten minun ei kannata tehdä vähempää, koska muuten jään häviölle. (Häviölle mistä? Huonosta elämästä, vai?) Todellisuudessa suurin osa varmasti haluaisi tehdä lyhyempää päivää, mutta ei voi tehdä koska kaikki muutkin tekevät pitkää päivää. Catch-22. Eli kaikki osallistuvat paradoksiin, tietoisena paradoksista, mutta jatkavat silti. Miksi?
Jonkun pitää ottaa se ensimmäinen askel. Myös sinun työpaikallasi. Jonkun pitää olla se rohkea ensimmäinen sankari, joka aloittaa uuden trendin, hyvän elämän. Askeleen ei tarvitse olla suuri.


PS. Paatuneet lukijat huomaavat että blogin ulkonäkö on muuttunut. Tarvitsin hieman pirteämpää pintaa. Lisänä nyt myös jokaiselle viestille (noin kuukausi taaksepäin) aihepiiri.

Uusiin uriin

Tänään asiat jotenkin loksahtelivat taas kohdalleen. Näen taas asiat selvemmin. Otin taas esiin kirjoitelmani, novellini, ja työstin sitä useamman tunnin. Luin myös pätkiä sieltä täältä. Kokonaisuus alkaa vähitellen hahmottua. Hieman on sellainen olo että teksti on lyhyempi kuin olin olettanut, mutta en tiedä pitäisikö siitä tehdä itselleen ongelmaa? Rakenne on kuitenkin selkeä ja aiheiden kehittely etenee mielestäni suunnitelman mukaisesti. Tekstin virtaus on hyvä, saan siihen sellaisen rytmin kuin olen toivonutkin. Tunnelmaankin olen tyytyväinen. Joten pituutta lukuunottamatta kaikki menee hyvin, eli ei siitä pituudesta varmaan tarvitse ottaa itsellen paineita. Suunnittelen siten seuraavan novellin eri tavalla.

Tänään lukiessani tekstiä havahduin siihen miten visuaalinen teokseni on. Se on paljolti tunnelmamaalailua tietyistä hetkistä, ehkä täydellisistä hetkistä (vrt. Sartren kirjaan Inho), ja nään sen itse usein valokuvina ja mustavalkoisina elokuvan pätkinä. Tämä oli jännittävä introspektiivinen havainto kirjoitustyylistäni.
Tiedän että Sartren ohella tekstissä on viitteitä paljon Samuel Beckettiin, esim. kokoelmateokseen Piiritetyn huoneen novelleja, mutta nämä eivät ole tietoisesti haettuja yhtäläisyyksiä vaan enemmänkin sattumaa. Pieni ääni sisälläni valittaa että teos on liiaksi älykkönovelli, jonka kaikkia nyansseja kukaan ei koskaan tule osaamaan arvostaa, mutta toisaalta, se ei ole ollut pyrkimykseni vaan lopputulos. En osaa uskoa että tekisin väärin jos kuuntelen tyylin suhteen ainoastaan sydämmeni ääntä.

Nyt kuitenkin ensi kertaa kirjoitusprojektin loppu alkaa häämöttää. Tunnen että tästä voisi tulla joskus valmista. Keskiosasta puuttuu vielä paljon tekstiä, mutta kun kokonaisuus on niin "valmis", en jaksa uskoa että tästä enää tulisi mitään ongelmaa.

Itseluottamus on tänään korkealla.

Omistajuus ja oikeudet

Jatkona edelliseen jäin vielä miettimään monia asioita joita en maininnut. Esimerkiksi nyt vaikka omistajuus. Omistamme tavaroita, maa-alueita ja oikeuksia. Mutta mitä on omistaminen? Mikä tai kuka antaa meille oikeuden omistaa asioita? Jos haluaisin omistaa tähden tai kuun, kuka antaisi minulle sen oikeuden? Nehän ovat loppujen lopuksi vain isohkoja maa-plänttejä.
Toinen samanhenkinen kysymys on oikeus-ajattelu. Ajattelemme usein että meillä on oikeus tulla tasavertaisesti kohdelluksi, meillä on oikeus omaan rauhaan, meillä on oikeus toteuttaa itseämme. Miten niin? Kuka tämän oikeuden on antanut? Mitä jos minä päättäisin että minulla on oikeus päättää tämän maan asioista? Eikö se ole yhtä sattumanvarainen oikeus kuin mikä tahansa muu oikeus?
Ameriikkalaiset puhuvat itsestäänselvistä totuuksista ("selfevident truths") esimerkiksi heidän itenäisyysjulistuksessaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.

Sivuhuomatuksena huomattakoon että on ironista että he puhuvat onnellisuuden tavoittelusta perusoikeutena, kun sen toteutus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan vain oikeus taloudellisen hyödyn tavoitteluun.

Minun ongelmani tässä tavassa ajatella, tässä oikeus-ajattelussa, on että kaikki mikä meistä on meille kuuluvaa, kaikki mihin meille on "oikeus", aiheuttaa mielipahaa ja kärsimystä jos siitä jostain syystä joutuu luopumaan. Toteutuessaan, yksilön saadessaan toimia niin kuin hän uskoo että hänen oikeutensa antavat luvan, ei hän koe onnellisuutta, mutta jos hänen oikeuksiaan rikotaan, aiheutuu hänelle kärsimystä. Ajatellessani että minulla on vapaus ilmaista mielipiteeni, saan siitä mielipahaa jos kirjoitukseni sensuroidaan. Uskoessani että minulla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun työelämässä, loukkaannun jos minut ohitetaan perusteettomasti. Emme koskaan kuitenkaan ole tasa-arvoisia, eikä elämä ole reilua. Kaikkia "oikeuksia" rikotaan joskus ja siitä aiheutuu kärsimystä, sellaista, joka olisi voitu välttää jos emme olisi niin kiintyneitä näihin oikeuksiin. Omistajuus ja oikeudet, nehän ovat lopulta vain sosiaalisia konstruktioita. Ei maailmankaikkeus välitä, katsellessaan meitä avaruudesta, siitä mitä me pidämme oikeuksinamme. Vain ihmisten välisessä kulttuurissa on oikeuksilla mitään merkitystä ja jos me käsitämme ne vain kulttuurin ilmiöinä, emmekä itsestäänselvinä totuuksina, on pettymyksemme vähäisempi ellei olematon, kun meidän nk. "oikeuksiamme" rikotaan.

Muistakaa tämä kun seuraavan kerran kuulette tai luette jotain intohimoista selostusta esimerkiksi sananvapaudesta, tekijänoikeuksista tai patenteista, Helsingin ja Sipoon rajakiistoista yms. Millään näistä ei ole mitään merkitystä esimerkiksi onnellisuuden kannalta. Sananvapaus on ehkä rajamailla, mutta siitäkin on poikkeuksensa.

Tarkoitus

Mietin tässä aamulla Suuria asioita: Elämän tarkoitusta. Mutta se kuulostaa niin suurelta että siitä ei voi aloittaa. Täytyy aloittaa jostain pienemmästä arkisesta asiasta.
1. Kävin punttiksella ja näin siellä taas näitä jäykkäniskoja, joiden ainoa elämän sisältö tuntuu olevan raudan nostaminen. Ajatelkaapa nyt, he käyvät jossain töissä, hankkimassa rahaa, mutta sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin rahan hankkiminen. Töiden jälkeen mennään punttikselle nostamaan rautaa. Kaikki ystävät ovat toisia jäykkäniskoja ja heidän kanssaa keskustellaan raudan nostamisesta. Kuulostaako mielekkäältä?
Stereotyyppi nro 2. Kuvittele taitelija. Tekee taidetta sydämmestään aina kun vain pystyy. Taitelija ei olisi oikea taitelija jos hän olisi rikas, mutta joskus pitää syödä joten välillä pitää tehdä keikkahommia tarjoilijana. Ystävät ovat toisia taitelijoita, sillä he ovat ainoita jotka ymmärtävät taitelija kärsimyksiä. Tämä on elämää josta monet unelmoivat. Oikeaa taitelijanelämää!
Stereotyyppi nro 3. Perheenisä. Kaksi lasta, kaunis, työssäkyvä vaimo, rivitalonpätkä ja farmariauto. Päivät töissä, illat kotona paitsi 1-2 iltaa jolloin on joku harrastus. Turvallinen elämä joka on monelle unelmien täyttymys.
Missä mielessä taide on parempi elämäntehtävä kuin raudan nosto? Millä tavalla perhe-elämä on täydempää elämää kuin jonkin muunlainen elämä?
Minusta me olemme aika herkkiä tuomitsemaan toisten elämäntyylejä. Moni ei ymmärrä vaikka juuri näitä Testoja punttiksella. Mutta mikäs siinä? Se on haastava harrastus, jossa tapaa kavereita ja voi tuntea kehittyvänsä. Taide eroaa vain siinä että taiteessa käytetään päätä (ja sydäntä) kun punttiksella käytetään lihaksia.
Jos katsotaan oikein tarkkaan, niin kuitenkaan missään tekemisesessä ei ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä vaikka taidetta tai musiikkia? Joku vastaisi että se on kehittävää. Mutta kehittävää mitä varten? Jos teen työkseni tiedettä, niin sen sanotaan vievän ihmiskuntaa eteenpäin, tekevän tästä maailmasta paremman paikan. Mutta millä oikealla tavalla se on parempi jos tietämyksemme hieman kasvaa? Vaikka tietäisimme kaksi kertaa nykyistä enemmän asioita, vaikka taide tarjoaisi kymmenen kertaa suurempia elämyksiä kuin nyt, olisiko elämämme sen parempi?
Tulen siihen tulokseen että millään määrällä yhtään mitään väliä. Enemmän sitä tai tätä, ei tee elämäämme yhtään paremmaksi. Ainoa jolla on merkitystä on se mitä tapahtuu päämme sisällä. Jos elämämme tuntuu merkityksellisestä, silloin se on merkityksellistä. Jos tunnet itsesi onnelliseksi, silloin olet onnellinen. Millään muulla ei ole väliä. Tai sillä on väliä, jos tämä jokin muu voi auttaa sinua tulemaan onnelliseksi. Millään muulla kuin onnellisuudella ei ole muuta kuin välillistä merkitystä.

Seksuaalinen häirintä

Luin tänään lehdestä että Suomessa suurin osa teini-ikäisistä tytöistä on sitä mieltä että poikien "seksuaalinen häirintä" ei ole niin vakavaa koska "pojat ovat poikia". Vanhempien ukkojen häirintä on vakavempaa koska se on niin ällöttävää, mutta "hehän ovat usein humalassa".

Ensimmäinen kysymys joka herää on että mikä tässä yhteydessä lasketaan seksuaaliseksi häirinnäksi? Onko esimerkiksi koskettelu häirintää? Onko (onhan!) se vain joskus häirintää ja joskus osa normaalia miehen ja naisen (tytön ja pojan) välistä kanssakäyntiä? Eikö pieni kisailu ja kiusoittelu vain kuulu teinien väliseen elämään?

Tiedän että seksuaalinen häirintä on ongelma. Esimerkiksi jos esimies nipistelee alaisiaan, on se vääränlaista vallankäyttöä. Mutta näistä kirjoitteluista lehdissä saa sen mielikuvan että miehet ovat syntyään sikoja ja kaikki läheisyys on väärin. Mietipä esimerkiksi seuraavia skenaarioita. Kirjoitan minä-muodossa havainnollisuuden vuoksi:
1. Tapaan hyvän ystävän joka on vastakkaista sukupuolta. Halaan häntä automaattisesti.
2. Tapaan bileissä naisen josta olen kiinnostunut. Tönäisen häntä teatraalisesti olkapäähän pienen sanallisen kiusoittelun yhteydessä. Hieman myöhemmin kosketan häntä käsivarrelle hänen kertoessa koskettavaa tarinaa. Mikäli tunnelma kehittyy lämpimään suuntaan saataan hetkeä myöhemmin ohimennessä koskettaa häntä lantiolle.
3. Istumme kaveriporukassa ravintolassa jossa on mukana nainen josta olen kiinnostunut ja uskon että hän voisi myös olla kiinnostunut. Harrastan jalkapeliä pöydän alla.

Näiden kuvausten perusteella on minun vaikea uskoa että kukaan väittäisi vastaan. Nämä ovat osa aika normaalia kanssakäyntiä eikä niissä ole sinänsä mitään kiellettyä. Mutta huomatteko mahdollisen harhan?
1. Mistä tiedän että ystävä on niin läheinen että voin häntä halata? Voin sen aistia siinä tilanteessa, mutta eikö erehtymisen vaara ole olemassa?
2. Naisen ja miehen välisessä dynamiikassa pelataan pienillä eleillä. Stereotypian mukaan mies tekee aloitteen. Tutkimusten mukaan se on kuitenkin nainen joka antaa (come-on) merkin ja antaa luvan miehelle tehdä aloitteen. Mutta ihmiset ovat erillaisia. Eri ihmisten merkit ovat erillaisia ja tulkinan vara on suuri. Miehet ovat usein sokeita naisten hienovaraisille merkeille ja miesten näkökulmasta heidän tulee vain arvata milloin nainen voisi olla myötämielinen ja tehdä aloite.
3. Mikä erottaa ystävän ja romantiikan? Läheinen ystävä voi olla paljon läheisempi kuin joku jonka kanssa on käynyt treffeillä useamman kerran. Minkälainen läheisyys kuuluu ystävyyteen ja milloin ne rajat voi ylittää?

Osa tästä on tietysti saivartelua, mutta tiedän kokemuksesta että erehtymisen vaara on suuri. Miten usein sinä olet ollut tilanteessa missä toinen on tehnyt aloitteen vaiket ole itse tajunnut ennalta mitään?

Suurimman osan näistä asioista voi hoitaa ihan vain aistimalla ja havainnoimalla tunnelmaa. Suurin harmi tässä on se että tuollainen yleispyöreä lehtikirjoittelu hämärtää asioita, asettaa miesten ja naisten väliin raja-aitoja joita ei oikeasti tarvittaisi. Ja edelleen, seksuaalista häirintää on olemassa ja tiedän että se on oikeasti ongelma. Mutta en haluaisi joutua amerikkalaiseen tilanteeseen, jossa on kiellettyä pitää kokousta suljettujen ovien takana mikäli osapuolina on vastakaista sukupuolta oleva esimies ja alainen. Kyllä minusta tervettä järkeäkin saa käyttää.

Uusi aikakausi, uusi suunta

Ennen lomaani ylitin jonklaisen henkisen raja-aidan tämän blogin suhteen. Aiemmin olin täysin vakuuttunut että voin kirjoittaa tänne mistä tahansa mikäli olen vain täysin rehellinen itselleni ja avoin tarkoitusperistäni. Nyt se ei enää ole mahdollista. Jo aiemmin olin rajannut pois tiettyjä intiimejä asioita, mutta nyt havaitsin että tietyistä ihmissuhdeasioista ei vain voi kirjoittaa tänne, koska niin moni tietää kenestä on kyse. Tänne kirjoitettu asia saattaa vaikuttaa näihin suhteisiin, enkä voi kirjoittaa riippumattomasti kun tiedostan kirjoitusten vaikutuksen. Olisi helppoa yrittää vaikuttaa asioihin epäsuorasti kirjoittamalla niistä täällä, mutta silloin en olisi välttämättä enää täysin rehellinen. Jo pelko siitä että tällinen vaikutus on mahdolista vaikuttaa itsessään jo kirjoituksiini. En halua käyttää tätä mediaa sellaisena vallan välineenä.

Juuri nyt tapahtuu tällä rintamalla paljon asioita joista mielellään vuodattaisin huoliani ja sydänsurujani, mutta se ei siis ole mahdollista. Koska tarve kirjoittaa on kuitenkin ilmeinen, siirryn näissä suhdeasioissa kokonaan takaisin paperimuotoiseen päiväkirjaan tai sitten, jos jaksan, johonkin kokonaan anonyymiin blogiin jollain toisella palvelimella. Mikäli tällainen blogi syntyy, en tiedota siitä kuin ehkä jollekin aivan läheisimmälle ihmiselle.

Tämä blogi kuitenkin jatkuu, se ei lopu tähän. Mutta olettekin jo ehkä huomanneet että tuon loman jälkeen ovat kirjoitukset olleet kokonaan yleisellä tasolla. Tämä linja tulee jatkumaan ainakin toistaiseksi.

Joo, ja...

Luin Digikkoon poissaoloni aikana ilmestyneitä tekstejä ja yksi juttu siellä kiinnitti huomioni. Se käsitteli improvisaatiobloggausta, tai oikeastaan, se joka minua siinä inspiroi, oli "Joo, ja..." asenne (katso myös Improvisaatiosta eväitä bloggaukseen). Muistin heti Simo Routarinteen kirjan Improvisoi! jonka luin muutama vuosi sitten. Se on mahtava!

Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".

Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.

Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!

Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.

Matkalukemistoa

Minulla oli pino kirjoja mukana matkalla joista muutamat tekivät niin suuren vaikutuksen että pitää niistä täälläkin hehkuttaa. Luin yhteensä kolme kirjaa joista ensimmäisen nimen olen jo unohtanut joka ehkä kertoo jotain, mutta nämä kaksi kirjaa olivat mieleenpainuvia. Ensinnäkin Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu jota ystäväni oli minulle suositellut. Olin aiemmin lukenut Hessen kirjan Sidharta, joka myös teki minun suuren vaikutuksen ja minulla oli hieman sekavat tunteet tämän Narkissoksen kanssa epäillen että rakensin sitä varten liian suuria ennakko-odotuksia. Onneksi nämä pelot olivat aivan turhia. Narkissos ja Kultasuu on erinomainen kirja. Se on filosofinen romaani, joka pohtii järjen ja tunteiden ristiriitaa ja vuorovaikutusta, sekä samalla pohtii tieteen ja taiteen suhdetta. Suuri asioita, joiden puristuksessa kirjan henkilöt kulkevat. Tunnistin itseni ja samaistuin kummapaankin kirjan päähenkilöstä, jonka lisäksi, hieman ristiriitaisesti, näin heissä yhteyksiä minun ja veljeni Kain suhteeseen. Niinpä Kai voikin odottaa saavansa minulta kirjan aika pian luettavaksi;)

Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.

Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.

Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.

Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.

Asioista ja niiden merkityksestä

Ottaessani sukellus- ja muita kuvia tuolla lomalla huomasin tosiasian, joka on varmasti monille tuttu. Itse otetuilla kuvilla on paljon suurempi merkitys kuin jonkun muun ottamilla muutoin täsmälleen samanlaisilla kuvilla. Tai jos joku teistä lukijoista katselee ottamiani kuvia, on niillä teillekin enemmän merkitystä, koska tiedättä että ne ovat minun ottamia, kuin jos ne olisivat jonkun täysin tuntemattoman (persoonattoman) kuvaajan ottamia.

Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.

Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.

Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.

Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?

Lomaltapaluu

Kotona taas. Kuvia löytyy verkosta; 2006-Bunaken-Indonesia sekä 2006-Singapore. Muokkasin myös tämän sivun ulkonäköä siten että tuonne oikealle tuli kohta "kuvat", jossa on linkit yksittäisiin sivuihin eri matkoilta.

Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.



Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.

 

Taakse jää paratiisi ja kotimatka alkaa. 

 

Toinen muotovalio nudibranch. 

 

Lionfish joka valitettavasti juuri ehti kääntää selkänsä. 

 

Seamans-eye koralli. 

 

Wrasse-parvi. 

 

Pienenpieni kalanpoikanen korallin päällä. 

 

Butterflyfish lähikuvassa, vai olisiko sittenkin vuokkokala (anemone fish)? 

 

Muotovalio merenelävä: nudibranch eli jonkunlainen merietana. 

 

Lähes kaksimetrinen kilpikonna. 

 

Pikkurapu korallin piiloissa. 

 

Batfish parvi haahuilee ohitse. 

 

Parvi bluestripe fusiilier kaloja ohittaa vauhdilla. Näitäkin on jokapuolella. 

 

Barrakuda parvi liihottaa ohitse. 

 

Sadoittain pikkukaloja. En edes yritä arvata lajia. 

 

Pienenpieni rapu - pituus jotain kahden sentin luokkaa 

 

Tässä on todennäköisesti blackspotted pufferfish, mutta eihän näistä koskaan voi olla ihan varma. 

Lomalla on rauhallista

 

Ei huolet paina, ei rasita polla :) 

Lähtötunnelmia

Pakkaamista ja uudelleen pakkaamista. Jääkaapin tyhjennystä. Pientä siivoamista. Suurta odotusta ja innostusta.

Vähän on väsynyttä menoa

Olen niin loman tarpeessa. Ehkä tietoisuus loman lähestymisestä lisää tarvetta. Tiistaina lähtee. Kaikki arkinen tuntuu jotenkin raskaammalta kuin normaalisti, mutta valo loistaa tunnelin päässä.

Siinä sivussa olen pohtinut luopumisen vaikeutta. Juuri nyt olen luopumassa salaisesta suunnitelmasta josta olin pitkään innoissani. Se ei sitten vaan näytä enää mahdolliselta. Tai sanotaanko näin, että onnistumisen todennäköisyys on alkanut näyttää niin pieneltä että edes sen tuomat hyödyt eivät enää kompensoi riskejä. Ja kaikki tämä siitä huolimatta että yritän olla antamatta negatiivisille ennakko-odotuksille liikaa tilaa. Toistaalta tämä on sellainen suunnitelma jonka voi aktivoida uudelleen mikäli tilanne muuttuisi, joten oikeasti laitan sen vain jäähylle toistaiseksi.

Mutta se luopuminen. Toisaalta luopuminen on, tai sen pitäisi olla, helpotus. Yksi asia vähemmän murhedittavana. Mutta luopumiseen liittyy myös kiintymys. Tämän hetken luopumisessa siihen liittyy kiintymys tähän suunnitelmaani. Jotenkin on sellainen olo, on hyvin mahdollista että suunnitelma oli lopulta tärkeämpi kuin sen toteuttaminen. Uskon että tämä on yleistä. Saamme päähämme vaikka haaveen mahtavasta lomasta kaukomailla ja asioiden pitkittyessä kiinnymme yhä enemmän siihen haaveeseen, enemmän kuin mitä haluamme sitä lomaa. Rakastamme ajatusta lomasta enemmän kuin rakastamme itse lomaa. Olemmehan jo käyttäneet niin paljon energia loman suunnitteluun, se loma on itse asiassa jo puoleksi eletty etukäteen, joten loman ideasta luopuminen näyttää mahdottomalta.

Itse en ole luopumasta lomastani, siihen on matkaliput varattu, mutta tästä toisesta suunnitelmasta olen siis luopumassa. En siis luovu sen toteuttamisesta, tai mahdollisesta toteuttamista, vaan luovun suunnitelmasta, juuri sen vuoksi että olen elänyt sitä suunnitelmaa päässäni niin pitkälle että kontakti maan pintaan on alkanut hämärtyä.

Juuri nyt tunnen helpotusta. Surumielistä helpotusta. Suunnitelma oli hieno, vähän liian hieno, mutta sen ylläpitäminen kävi liian raskaaksi. Ehkä jatkan myöhemmin haaveilua, mutta sitten se tapahtuu aivan uusista lähtökohdista.

Loma tulee kyllä juuri oikeaan kohtaan. Siellä +28C asteisessa vedessä polskuttaessa ei ehkä ark(t)iset asiat ihan pian tule mieleen.

Päätelmiä ilman tietoa

Soitin jonkin aikaa sitten kaverille, mutta se meni vastaajaan. Seuraavana päivänä soitin uudestaan - sama juttu. Aikaa kului eikä kuulunut mitään. Vähitellen aloin ihmetellä; Missä on vika kun hän ei soita? Onko vika hänessä vai minussa? Eikö hän halua soittaa minulle? Onko hän minulle jostain vihainen? Ja tätä rataa jatkoin hyvän aikaa.

Lopulta soitin vielä kerran ja hän vastasi heti iloisesti "hauskaa kun soitit" ja ennen kuin ehdin kysymään "olin töissä kiinni palavereissa koko päivän". Noloa. Olin ehtinyt käymään läpi niin monta negatiivista skenaariota että aloin uskoa niihin itsekin.

Olen huomannut samaa käytöstä myös muualla; Joku ei pidä työpaikastaan siksi että on päättänyt ettei pidä siitä ja puhuttuaan siitä vuosia on vähitellen alkanut uskoa sitä myös itse. Toinen haluaisi osata kirjoittaa mutta kun rakentavaa kritiikkiä on niin vaikea antaa (tai saada) niin hän on alkannut epäillä ettei osaa kirjoittaa ja lähes jo uskoo siihen itsekin. Myös Kai kirjoitti samansuuntaisesti vastikään hänen kyvystään psyykata itsensä joko positiiviseen tai negatiiviseen vauhtiin [link].

Itsekin samaan loveen langeneena ei minulla ole mitään kultaista avainta jolla ongelman voisi avata. Tiedän kuitenkin sen, että tietoisuus tästä tavasta, tai kyvystä negatiiviseen psyykkaukseen, on ensimmäinen askel. Kun huomaa psyykkaavansa itseänsä negatiivisesti, voi siitä vielä pyristellä irti. Tiedän myös, että meillä on tapana olettaa se negatiivisin vaihtoehto mikäli olemme vailla parempaa tietoa. Me ikäänkuin varaudumme häviämään jo ennen kuin olemme alkaneet hävitä. Surullisinta tässä on se että häviämisen olettaminen on itsensä toteuttava ennustus. Negatiivinen energia heijastuu ympäristöstämme takaisin. Kukaan ei halua olla häviäjän kanssa. Jos oletamme olevamme huono kirjoittaja niin muutumme vähitellen sellaiseksi. Jos uskomme että työpaikka on huono, muuttuu se vähitellen sellaiseksi. Jos uskon, että kaverini ei pidä minusta ja siksi ei soita, ei hän vähitellen enää pidä minusta.

Jätä kommentti!

Usein tähdennän että minun pitäisi elää siten etten välitä muiden kritiikistä yms. Kuitenkin, jos saan positiivista palautetta, ei sitä kannata hyljätä, vaan ottaa siitä hieman hyvää oloa itselleen.

Toisaalta, kun tänne kirjoittelen, välillä tuntuu kuin kirjoittelisin olemattomalle yleisölle. Ainoa vihje yleisön olemassaolosta on kävijälaskurin tasainen kasvuvauhti, kuin jääkaapin hurina keittiössä. Jääkaapin hurinasta on kovin haastavaa repiä jotain motivaatiota.

Lopulta, kuitenkin, minäkin olen ihminen, kaikesta huolimatta. Jos minusta, vaikka ihan odottamatta, tai minun kirjoituksesta, vastoin kaikkia olettamuksia, sattuisi pitämään, voisi siitä kommentoida minulle ja jättää minulle viestin. Ihan äkkiä en löytänyt kenenkään muun kommentteja paitsi Kai:n, jota ei lasketa (!), joten sekaan mahtuu vielä.

Ihan käytännössä kommentointi on äärettömään helppoa, vaatii neljä askelta ja sehän tapahtuu näin:
1. Jokaisen tekstin lopussa on teksti "Jätä kommentti!" paina sitä kerran hiirellä.
2. Eteesi ilmestyy ruutu "Leave your comment", kirjoita siihen kommenttisi.
3. Ruudun alla on nimenvalintaruutu (sen muoto riippuu käyttäjästä, joten en voi sitä kommentoida yleisesti) - valitse siitä sopiva vaihtoehto.
4. Nimen valintaosuuden jälkeen on vielä "word verification". Ruudussa lukee jokin hassu kirjankombinaatio; kirjoita samat kirjaimet sen alla olevaan ruutuun, ja paina painiketta "Login and publish" - kommenttisi on tallennettu. Kiitos.

Joten pyydän, ihan vain minun turhamaisuuden vuoksi, JÄTÄ KOMMENTTI!

Yksinkertaisia asioita

Olen miettinyt näitä kirjoituksiani täällä ja hämmästyn sitä miten monella eri tavalla saman asian voi sanoa. Tai toisin ilmaisten, minusta on outoa että minusta tuntuu että lopulta lähes kaikki ongelmat pyörivät muutaman yksinkertaisen asian ympärillä. Mutta käytännön elämässä nämä yksinkertaiset asiat saavat eri yhteyksissä niin erilaisia ilmenimismuotoja ettei niitä aivan heti tunnista.

1. Kaikkein useimmiten toistuva ja samalla tärkein asia tuntuu olevan se, että ei toimi pelkojen ohjaamana vaan tekee tietoisia päätöksiä. Tietoinen päätös ei voi olla ainakaan huonompi kuin pelonsekainen reaktio. Tietoisesta päätöksestä saa myös paremman olon koska silloin tulee sellainen olo että hallitsee omaa elämäänsä, mikä on erittäin tärkeä onnellisuuden edellytys.

2. Seuraavaksi useiten tällä palstalla luulen painottaneeni sen tärkeyttä, että ei pidä kerjätä toisten hyväksyntää. Ei pidä pyrkiä miellyttämään toisia, vaan olla oma itsensä. Kaikkein tärkeintä on oma onnellisuus. Se ei implikoi egoismia, koska ihmiset on rakennettu siten että he pitävät muiden seurasta ja he saavat hyvän olon tunteen toimiessaan altruistisesti eli tehdessään hyvä muille. En usko että kukaan on eniten onnellinen täydellisessä yksinäisyydessä.

3. Tämän lisäksi olen aika usein miettinyt hämmästelyä, ihmettelyä, kysymistä ja kritiikkiä, joka liittyy myös arvonantoon. Siis kritiikkihän pyrkii puhkaisemaan reikiä asioihin kun taas ihmettely ja hämmästely kannattelevat asioita antaen valheiden raueta, kunnes vain totuus jää jäljelle. Näin siis annetaan arvoa myös sille mikää saattaa olla totta eikä eikä lähdetä puhkaisemaan sitä mikä saattaa olla väärin.

4. Kolmas asia johon olen törmäillyt on rakkaus. Tämä liittyy olennaisesti myös kahteen edelliseen kohtaan. Kun lakkaa etsimästä toisesta virheitä ja lakkaa arvostelemasta toista ja lakkaa arvostelemasta itseään toisen kautta, jää jäljelle vain rakkaus. Se on rakkaus joka ei enää vaadi mitään vaan vain on olemassa itsenänsä.

5. Herkkyys havaita asioita, tarkastella syy-yhteyksiä ja pyrkiä löytämään niihin ratkaisuja ongelmien alkulähteellä. Tästä en ole juurikaan kirjoittanut, mutta nyt havaitsen sen tärkeyden. Puhun herkkyydestä erityisesti toisten ihmisten havainnoinnissa. Eilen kirjoitin sosiaalisesta älykkyydestä ja tässä on kyse juuri siitä. Erityisen tärkeää on havaita kitka-tilanteet ja potentiaaliset konfliktin lähteet. Nyt huomaan että tästä asiasta pitäisikin kirjoittaa paljon enemmän, joten jatkan siitä myöhemmin.

6. Tottumus, sen havaitseminen ja tarvittaessa siitä pääseminen. Tämän on tavallaan jo sisällä aiemmissa, mutta koska se on niin tärkeä pitää se kirjata erikseen ylös. Tästäkin pitäisi kirjoittaa paljon enemmän - se on jäänyt liian pitkäksi aikaa huomiotta kirjoituksissani - mutta tällä kertaa ei voi.

Lopputuloksena on kuitenkin se, että elämän tärkeät asiat ovat aika yksinkertaisia. Uskon että ne ovat kuitenkin aina haastavia ja juuri siksi elämä on niin mielenkiintoista.

Vaikuttumisen pelko

Kävelin tänään töihin koska polkupyörästä on kumi puhki. Kävely oli oikeastaan aika mukavaa, vaikka matka on käveltäväksi pitkähkö 5km. Siinä kulkiessa oli aikaa pohtia asioita.
Sain siinä sitten itseni kiinni vaikutteen ottamisen pelosta. Eräs ystäväni kävelee lähes kaikkialle, rauhallisesti, pitkiäkin matkoja. Koska elämä on sillä tavoin yksinkertaisempaa. Mietin siinä, että kävely voisi tehdä hyvää minullekin. Mutta silloin kauhistuin; mitä jos minun ajatellaan matkivan ystävääni tai jos meidät luokitellaan samanlaisiksi tai ... Rauhallisesti. Hengitä. Ei ole mitään syytä antaa toisten mahdollisten mielipiteiden tehdä päätöksiä minun puolestani. Ja mitä vikaa siinä olisi, jos havaitsisin ystäväni käytöksessä jotain hyvää, ja omisin sen tavan itselleni? Eikö hyvän tavan ottaminen itselleen ole ainoastaan hyvä asia? Matkiminen ei lainkaan vähennä tämän hyvän tavan arvoa. Se on ehkä peräti hieman imartelevaa ystävälleni jos matkin häntä. Eikä se myöskään tee minusta alempiarvoista vaikka ikäänkuin antaudun ystäväni vaikutuspiirin alaisuuteen.

En menetä omasta itsenäisyydestäni mitään antamalla hänen vaikuttaa minuun. Asia on peräti toisin päin. Kun teen itse valinnan antautua hänen vaikutuspiiriin, teen siis eksplisiittisesti päätöksen muuttaa tapojani. Olisin myös voinut valita olla hänen antamatta vaikuttaa minuun, mutta jos se on implisiittinen päätös jota ohjaa pelko, on ohjaajan paikalla silloin enemmän ystäväni kuin minä itse. Hänen valintansa ohjaisivat minua silloin toimimaan täsmälleen eri tavalla kuin hän, koska pelkään olla samanlainen kuin hän. Hämmästyttävää miten asia pyörähtää ympäri täysin intuition vastaisesti. Välttämällä antautumista toisen vaikutukselle, olemme itse asiassa enemmän tämän toisen vaikutuksen alaisia koska meitä ohjaa pelko olla samanlainen kuin hän.

Entä mikä oli lopputulos? Minun pitäisi siis kävellä enemmän.

Harjoitus sosiaalisessa älykkyydessä

Minulla on kesken kirja sosiaalisesta älykkyydestä (Karl Albrecht: "Social Intelligence - The New Sicence of Success"). Sieltä nappasin seuraavan harjoitteen, jota olisi tarkoitus lähitulevaisuudessa soveltaa. Ajatus on keskittää itsetutkiskelua viiteen sosiaalisen älykkyyden eri osa-alueeseen siten, että jokaiselle uhraa yhden arkipäivän ja viikonloppuna tarkastelee kokonaisvaltaisesti kaikkia. Ja se menee näin:

Maanantai: Tilannetaju (tietoisuus tilanteesta) - eli kuinka hyvin pystyn lukemaan toisten ihmisten mahdollisia tarpeita ja tunnetiloja, sekä kuinka osaan toimia nämä huomioonottaen.

Tiistai: Läsnäolo - ei-sanallinen kommunikaatio, eli kaikki ne asiat jotka vaikuttavat ihmisen miellyttävyyteen jotka eivät suoranaisesti llity kommunikaation kuten liikehdintä, etäisyys kanssaihmisiin, pukeutuminen, katsekontakti jne.

Keskiviikko: Aitous - kuinka rehelliseltä henkilö vaikuttaa ja mitkä tekijät antavat aitouden kuvan ihmisestä. Onko hänellä piiloagenda?

Torstai: Selkeys - miten selkeästi henkilö osaa ilmaista itseään, selittää ideansa ymmärrettävästi ja saada kuulijat ymmärtämään sen merkitys.

Perjantai: Empatia - kahden henkilön välinen tunnetilan jakaminen, tai heidän välille syntyvä "yhteys".

Jos vain suinkin saan aikaiseksi, raportoin tänne sitten havaintojani, vaikka saattaa olla että valitsen päivät hieman eri tavalla kuin alkuperäisessä harjoituksessa.

Kuiva kausi

Ei ole viimeaikoina kovin usein tullut tänne kirjoitettua - ainakin tuossa välillä kirjoitin useammin. Olen tuntenut pientä henkistä kuivaa kautta - ideoita ei vain ole liikkunut päässä niinkuin joskus. Nyt kun pohdin syitä, keksin sen heti: On ollut kiireitä. Yleensä olen pyrkinyt pitämään elämän aika rauhallisena koska muuten siitä ei ehdi nauttimaan. Nyt tilapäisesti on kuitenkin muutama viiko ollut aika kiireistä aikaa. Kiireen ajattelmiseen, eli stressaamiseen, on sitten kulunut niin paljon energiaa ja aikaa, että vapaaseen ajatuksen lentoon on jäänyt vähemmän aikaa. Sitten ei ole myöskään tullut niin paljon ideoita.

Toinen syy on käytännöllisempi. Kirjoittamisen vauhtiin pääsee vain kirjoittamalla. Hetki sitten, kun pohdin että mitä tänne nyt kirjoittaisi, oli minulla sellainen tunne ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Vaan heti kuin aloin kirjoittaa, löytyisi kerrottavia asioita vaikka kuinka paljon. Muna synnytti kanan josta kuoriutui muna.

PS. Tämä oli sadas kirjoitus tässä blogissa.

Sattuuhan sitä

Taas eräs Espoon linjoja ajava bussikuski osoitti ammattitaitonsa ja ajoi tieltä metsään parisenkymmentä metriä Tapiolassa. Aika onni ettei käynyt sen pahemmin koska matkan varrella kaatui pari 30cm paksua puuta. Kuvasta katsoen näyttää melkein kuin bussi olisi parkeerannut Porschen viereen, vaikka välissä onkin aitaa.

Lisää asiasta Helsingin sanomien sivuilta.

Hyperventilaatiota

Hieno viikonloppu! Mahtava! Täynnä erillaisia toinen toistaan hauskempia aktiviteetteja, mutta sopivasti taukoja välissä ettei tullut stressiä. Lauantaina olimme ensin sukeltamassa. Kumiveneellä 15m/s vastatuulessa ja sateessa hurjaa vauhtia avomerelle. Vene teki isoja loikkia aina kun sattui sopiva maininki eteen. Parempaa kuin Linnanmäellä. Jo pelkästään tuo veneretkiosuus olisi ollut oiva ohjelmanumero lauantaille. Sitten rento sukellus helppoon kohteeseen, jossa näimme paljon pikkukaloja, muutamia maneetteja ja kaikkea muuta kivaa. Takaisintulomatkalla kahvit Carusellissa kuivapuvut päällä terassilla vesisateessa. Järjestäjillä oli tilannesilmä hallussa - pistokeikka terassille kruunasi muutenkin hienon matkan.

Tämän jälkeen kotiin ja kamojen huoltoon. Pienten päiväunien jälkeen ruuanlaittopuuhiin ja pian tulivatkin kaksi hyvää ystävää kylään, joista toisella oli lapsi mukana. Tämmöistä pitäisi harrastaa enemmän. Ei mikään suuri porukka, joten keskustelu toimi rauhallisesti mutta silti syvällisesti. Kun vielä nämä ystävät ovat niin mainioita - he ovat oikeasti omilla aivoillaan ajatteliva ihmisiä (niinkuin Ultra Bran laulussa; "hänellä oli tavalliset mutta hän ajatteli itse") - sitä ihan herkistyy kun sitä muistelee. Ruuan lisäksi meillä oli huolella valitut viinit, jotka nekin kruunasivat aterian.

Hyvin nukutun yön jälkeen rauhallinen aamu. Espresso rauhassa nautittuna sunnuntaina. Se tavoittaa jotain korkeammista maailmoista. Lueskelin kirjoja ja harjoittelin vähän lauluja (keikkaa on tulossa). Ja sitten vielä kiipeilemään hallille kaverin kanssa pariksi tunniksi. Kiipeily putosi tänään jotenkin alusta lähtien hyvään saumaan. Kiipeilyä aivan omien taitojen, voimien ja psyykkisen kantin ylärajoilla. Siitäkin tulee vain niin hyvä olo.

Tällä pitkällä hehkutuksella oli alusta lähtien tietty päämäärä. Olen nimittäin jäänyt pohtimaan miten lukijat reagoivat näihin minun positiivisiin vuodatuksiin? Meneekö siirapin puolelle, vai onko ehkä liian suuria annoksia Sarasvuota/Saarista lukijoiden vastaanottokyvylle? Lopuksi kuitenkin päädyn aina samaan tulokseen. Sillä ei ole väliä mitä te ajattelette minusta. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi kanssaihmisistä. Suurin syy miksi tänne kirjoitan on se, että välitän kanssaihmisistä ja haluaisin jakaa sitä ymmärrystä mitä olen itse kokenut löytäneeni. Jos joku löytää jotain itselleen tärkeää minun kirjoituksista, jotain joka avaa lukijan ajattelua uuteen suuntaa, silloin olen onnistunut osapäämäärässä. Mutta minä en lähde arvottamaan itseäni toisten arvioinnin pohjalta. Se ei pitkällä tähtäimellä johda mihinkään hyvään. Ainoa arvo jonka varaan laskeudun, on rehellisyys itselleni. Jos kirjoitan itselleni rehellisesti, riippumatta lopputuloksen laadusta, silloin olen onnistunut. Siksi päädyn päivän itsekehitettyyn aforismiin:

Vain kääntymällä sisäänpäin voin loistaa ulospäin.

Päivän sitaatti

Sitaatti Zen filosfiasta:

Suurin este oppimiselle on uskomus siitä, että tietää asian jo ennestään.

Tämä siis viittaa siihen taitoon, että osaa nähdä tuttuja asioita uusin silmin; osaa löytää uusia ajattelutapoja tuttujen asioiden seassa. Akateemisessa maailmassa tätä kutsutaan kritiikiksi, mutta minä vastustan kritiikkiä, koska se on aina hajoittavaa eikä koskaan rakentavaa (huomatkaa, kritisoin kritiikkiä). Paljon parempia sanoja ovat ihmettely, hämmästely ja kysely. Minä siis ihmettelen, kuinka akateemisessa maailmassa on eksytty niin negatiivispainoitteiselle uralle. Nyt ymmärränkin tarkemmin miksi kritiikki on pahasta. Kritiikki kertoo mikä on väärin. Se keskittyy väärään ja pahaan, unohtaen hyvän ja positiivisen. Ihmettelijä kysyy, haluten tietää lisää, entistä tarkemmin ja uudesta suunnasta, ilman ennakko-olettamuksia. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta naiivilla ihmisellä on puhdas sielu, kyynikolla sysimusta. Kumpi sinä haluat olla?

Onnellisuus on surumielistä

Tämä on jäänyt mieleeni pyörimään: "Onnellisuus on surumielistä". Kirjoitin siitä reilu viikko sitten. Tämä ajatus on aseistariisuva, niin rauhallinen. Surumielinen hymy leviää kasvoilleni tai ainakin mieleeni kun sitä ajattelen.

Esimerkiksi nyt vaikka rakkaus. Sehän on samanaikaisesti suloista, mutta myös niin tuskallista. Puhutaan sitten rakkaudenkipeästä tai tunteen palosta, rakkauteen liittyy aina jokin paradoksaalinen tuska. Ja minusta tuntuu, en osaa sitä perustella, että tämä tuska on välttämätön osa rakkautta. Hekuma ja ihastuminen ovat pinnallisia ja/tai lihallisia eikä niihin liity olennaisesti tuskaa (ellei sitten puhuta perversioista, mutta se on toinen tarina). Rakkaus sen sijaan on syvällistä.

Itselleni eräs koskettavimmista rakkauden määritelmistä on elokuvast Good Will Hunting. Robin Williamsin roolihahmo kuvailee Matt Damonille rakkauttaan kuolleeseen vaimoonsa.

if I asked you about art, you'd probably give me the skinny on every art book ever written. Michelangelo, you know a lot about him. Life's work, political aspirations, him and the pope, sexual orientations, the whole works, right? But I'll bet you can't tell me what it smells like in the Sistine Chapel. You've never actually stood there and looked up at that beautiful ceiling; seen that. If I ask you about women, you'd probably give me a syllabus about your personal favorites. You may have even been laid a few times. But you can't tell me what it feels like to wake up next to a woman and feel truly happy. You're a tough kid. And I'd ask you about war, you'd probably throw Shakespeare at me, right, "once more unto the breach dear friends." But you've never been near one. You've never held your best friend's head in your lap, watch him gasp his last breath looking to you for help. I'd ask you about love, you'd probably quote me a sonnet. But you've never looked at a woman and been totally vulnerable. Known someone that could level you with her eyes, feeling like God put an angel on earth just for you. Who could rescue you from the depths of hell. And you wouldn't know what it's like to be her angel, to have that love for her, be there forever, through anything, through cancer. And you wouldn't know about sleeping sitting up in the hospital room for two months, holding her hand, because the doctors could see in your eyes, that the terms "visiting hours" don't apply to you. You don't know about real loss, 'cause it only occurs when you've loved something more than you love yourself. And I doubt you've ever dared to love anybody that much. And look at you... I don't see an intelligent, confident man...

Jos onnellisuus on surumielistä, niin silloin rakkaus on tuskallista. Se pistää sydämmeen, oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Eikä se ole tuska josta pyrkii pois, vaan se on sellainen jonka varaan jää olemaan. Rakkaus on sen tuskan arvoista. Sitä tuskaa ottaisi mieluusti kymmenkertaisen annoksen, eikä siltikään tarvitsisi hetkekään epäillä onko se rakkaus sen arvoista.

Välillä epäilen itseäni. Onko näkemykseni yltiöromanttinen? Onko näkemykseni sellainen josta luetaan runoissa ja novelleissa, jota nähdään elokuvissa, mutta jota ei tapahdu oikeassa elämässä? Sitten muistan. Muistan vanhat heilat. Niin mahdottomia kuin ne ovatkin olleet. Silloin huomaan. Huomaan rakkauteni ystäviäni kohtaan. Jos rakastan ystäviäni näin paljon, näin tuskallisesti rakastan ystäviäni, miten paljon voisinkaan rakastaa sitä yhtä? Lopuksi tiedän. Enkä enää epäile.

Puheita ja tekoja

On olemassa ilmiö johon olen törmännyt monta kertaa ja joka hämmästyttää minua joka kerta yhtä paljon. Ja se menee näin: Istutaan illalla oluen ääressä porukalla ja saadaan loistava idea. Sovitaan että se toteutetaan ja sovitaan päivämäärät ja kaikki. Päivämäärän lähestyessä, kukaan ei enää muista mitään, tai vetoavat siihen että "no tää idea oli nyt vähän tämmöinen". Eli kun siitä puhutaan yhdessä innostuneesti, kaikki kannattavat ideaa, mutta sitten myöhemmin iskee epäilys, että oliko se idea oikeasti niin hyvä, ja lähtevätköhän ne muut nyt tämmöiseen hulluun hankkeeseen mukaan. Seuraus on paljon puhetta ja vähän tekoja.

Harmillista asiassa on se että usein nämä ideat ovat mielettömän hienoja ja rohkeita, ja aivan varmasti toteuttamiskelpoisia. Niiden toteuttamiseksi tarvittaisiin vain uskoa siihen, että muut ovat mukana. Yksin ollessaan ei enää saa sitä yhdessätekemisen ilmapiiriä ympärilleen tukemaan hullua ideaa, vaan alkaa epäillä itseään. Luulen että kyse on paljolti myös rohkeuden puutteesta.

Paljon on kyse myös epäonnistumisen pelosta, ihan turhasta. Mitä jos se ei toimikaan? Entäs sitten? Seurauksena saattaa olla vaikka hieman vaivalloinen hetki tai hukkaan heitettyjä rahoja. Entäs sitten? Mutta entä jos se toimiikin? Seurauksena saattaa olla spektaakkeli, jonka muistaa vielä kahden kymmenen vuoden kuluttua. Olisiko sen mahdollisuus vaivan arvoinen?

Ihmiset pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin haluavat onnistumista. Tee vaikka itselläsi seuraava koe; Heittetään lanttia, ja jos saat klaavan häviät 100 euroa, jos taas kruunan, voitat x euroa. Miten suuri pitää x:n olla jotta lähtisit mukaan peliin? Voit jättää oman (rehellisen) vastauksesi kommentiksi tähän juttuun.

Itselläni, jos menen puhtaasti tunteella, olisi x noin 200 euroa. Eli minullekin 100 euroa jotka jo ovat minulla, ovat tärkeämpi kuin 200 euroa jotka voisin saada. Veikkaan että se on samaa luokkaa muillakin. Jos taas arvioisimme tilannetta puhtaasti tilastollisin keinon, päästäisiin jo 100:lla eurolla nollatulokseen.

Mutta jos kuitenkin palataan alkuperäiseen aiheeseen. Miten saan ylläpidettyä hyvät ideat myös baari-illan jälkeen? En tiedä. Itseeni sovellan ankarasti sääntöä, jonka mukaan puheideni on vastattava tekojani. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin iskulauseen "Elää aatteesi mukaan" tai jotain sinnepäin. En kuitenkaan tiedä miten saisin muut elämään omien sanojensa mukaisesti. Jos he pettävät minut perääntymällä sovituista suunnitelmista on se tietysti ikävää, mutta se että he samalla pettävät itseään on paljon harmillisempaa.

Mitä on onnellisuus?

Tämä on valtava kysymys. Mitä aito, oikea onnellisuus oikeastaan pitää sisällään? En väitä, että minulla olisi täydellistä vastausta, mutta otan tässä nyt vapauden pohtia erästä näkökulmaa tähän kysymykseen.

Onnellisuus on syvällistä iloa. Pelkkä ilo on pinnallista. Onnellisuus on siksi tiedostavaa ja rauhallista. Siihen saattaa liittyä suurta tunnetta ja paloa, ja se on tietoinen tunteista, mutta huomioonottava onnellisuus, siis aito onnellisuus, ei voi roiskia ympärinsä. Se saattaisi loukata muita, esimerkiksi jos toinen on vastoinkäymisten edessä, eikä siksi jaksa vastaanottaa riemunkiljahduksia. Siksi onnellisuuden on oltava rauhallista. Tiedostaminen on myös olennainen osa onnellisuutta, koska ilman tiedostamista onnellisuus ei ole syvällistä, jäljellä olisi vain pintaa. Onnellinen tiedostaa historiansa, mitä kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä on ollut tarpeellista nähdä, jotta tähän onnelliseen tilaan on päästy. Onnellinen tiedostaa kontekstinsa, näkee ne kärsimykset, joissa muut ovat, mutta ei anna sen masentaa itseään. Onnellisuus on myös empaattista, se myötäelää toisen kärsimykset, mutta ei silloinkaan anna masentaa itseään.

Kaikesta tästä seuraa vain yksi päätelmä, yksi paradoksi, yksi lause, jonka lausumisesta sisäisessädialogissani tämä koko teksti lähti: Onnellisuus on surumielistä. Siksi onnellisuus on myös lempeää.

Kuva jonka jokaisen pitäisi ottaa vähintään kerran

Lahjan antamisen filosofia

Sain jokin aika sitten veljeltäni kirjan. Hän antoi sen päivänä joka ei ollut syntymä- tai nimipäivä, eikä lähelläkään joulua. Hän antoi sen koska hän halusi antaa kirjan. Se oli sellainen kirja, jonka hän uskoi minua kiinnostavan (ja hän oli oikeassa).

Pohdimme myöhemmin erään kaverini kanssa kuinka harmillista on että annamme lahjoja vain syntymäpäivisin ja vielä ikävemmin, syntymäpäivisin on velvollisuus antaa lahja. Se on kuin maksu joka tulee suorittaa syntymäpäivänä. Jos taas antaisin lahjan minä tahansa muuna päivänä, voisi se oikeasti olla lahja sen oikeassa merkityksessä, eli asia, jonka antaa toiselle ilmaiseksi, ilman implikoitua vastavuoroisuutta tai muuta velvollisuudentuntoa. Koska minä haluan antaa lahjan.

Eräs hyvä argumentti lahjan antamista vastaan on, että vastaanottaja saattaisi uskoa että lahjan antamiseen liittyy jokin piiloagenda. Että minä, antaessani lahjaa, oikeasti haluaisin tältä ihmiseltä jonkin vastapalveluksen tai jotain muuta. Vertaa Troijan hevosen tapaukseen. Minusta tämä on ällistyttävän kyyninen asenne, vaikka se onkin hyvin tavallinen asenne. Onko lähtökohtamme aina, että ihmiset ovat pahoja? Että he haluavat jotenkin käyttää meitä hyväksemme aina tilaisuuden tullen? Mikäli tämä on meidän olettamus, olemme jo tuhon partaalla, koska tämä asenne on itseääntoteuttava. Omaamalla tämän asenteen joudumme Catch-22 tilanteeseen; paitsi että emme itse haluaa antaa kenellekään spontaaneja lahjoja, ryhdymme myös epäilemään toisten tarkoitusperiä kun itse saamme spontaanin lahjan. Tällöin lahjan antajalla olisikin jo ollut syy olla antamatta lahjaa koska antaa lahjaa, koska lahjan saaja epäilee antajan tarkoitusperiä.

Tämä on tällainen tyypillinen oravanpyörä, jota Esa Saarinen kutsuisi kostamisen kierteeksi. Vasta tässä vaiheessa huomaan, kuinka lähellä olen ollut Esan opetuksia. Jos minä epäilen sinun huijaavan, minun kannattaa huijata. Jos minä epäilen sinun uskovan minun huijaavan, minun kannattaa huijata. Mutta jos kumpi tahansa huijaa, molemmat häviävät. Se on tämä perinteinen ongelma joka kulkee nimellä "prisoner's dilemma".

No, minä ostin kaupasta saman kirjan jonka veljeni minulle osti, ja tarkoitukseni on antaa se eräälle ystävälleni, jonka uskon pitävän kirjasta. Uskon, että se voisi olla kirja jota hän juuri nyt tarvitsee. Eräs suurimmista tavoitteistani on yrittää elää oman ideologiani mukaisesti, sen hankaluudesta huolimatta, ja tässä minulla on siihen mahdollisuus.

Taas on se aika kuukaudesta

En tiedä mitään miehen hormonaalisesta syklistä (onko sellaista?), mutta jotain tässä taas tapahtuu. Ei se nyt ehkä ihan kuukausittain tule mutta parisen kertaa vuodessa kuitenkin. Nyt on pari päivää mennyt oudon herkässä olotilassa. Kaikki on jotenkin kauniimpaa. Pyöräilin äsken auringonlaskussa kotiinpäin ja näkymät olivat tuskallisen kauniita. Viikonloppuna tapasin useita ystäviä, ja jotenkin rakastin heitä kaikkia vielä normaaliakin enemmän. Olen yrittänyt jäljittää olisiko tämä riippuvainen jostain yksittäisestä asiasta, jostain tietystä ihmisestä tai jotain, mutta päädyn ymmälleni. Minulla olisi useampia syitä miksi pitäisi olla huonolla tuulella ja jököttää kotona yksinäni. Mutta henkilökohtainen taivaani on pilvetön. Auringonlasku on niin kaunis että sattuu. Ainoa järkeenkäypä selitys on että nyt on vain sen aika.

EDIT: En muuten ole pitkään aikaan kertonut lintuhavainnoistani; Tänään näin kaksi kurkea. Lyhyen ja vaatimattoman bongarinurani aikana nämä olivat ensimmäiset kurjet.

Anteeksantamisesta 2

Jokin aika sitten kirjoittelin anteeksiantamisesta ja se onkin mielestäni parhaita ahaa-elämyksiäni pitkään aikaan. Mutta oivallus on epätäydellinen. Se idea elää utopiassa, täydellisessä maailmassa ja me olemme kuitenkin kaikki kovin epätäydellisiä.

Ajatushan oli että anteeksiantamiseen liittyy aina virheen havainto. Minä huomaan sinun virheesi, mutta annan sen anteeksi. Virheen huomaamisessa taasen asettaa aina itsensä toisen yläpuolelle. Sinä teit virheen, minä huomasin. Anteeksiantaminen on tässä mielessä isällinen ele, "voi pientä kun sinä teit virheen". Tarjosin ratkaisuksi rakkautta. Rakastaessaan toista kylliksi, ei alunperinkään loukkaannu, eikä sen vuoksi ole tarpeellista asettua toisen yläpuolelle kyetäkseen antamaan anteeksi. Voila!

Mutta, me olemme epätäydellisiä, me loukkaannumme kun meitä vastaan rikotaan. Rakastaminen on ylväs ja tavoittelemisen arvoinen tavoite, mutta useimmat meistä ovat kaukana sen saavuttamisesta. Siksi on syytä miettiä mitä tehdä nyt vielä kun emme ole saavuttaneet tätä ylvästä rakkautta.

Ongelma tulee parhaiten esille riitatilanteessa, jossa tunteet paukkaavat pintaan. Toinen tuntee itsensä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja on tästä vihainen, loukkantunut tai surullinen. Nämä tunteet ovat aivan luonnollisia eikä niitä ole syytä tukahduttaa. Paljon hedelmällisempää on tarkastella itseään ja syleillä tunteitaan. "Tältä tuntuu viha, tällainen minä olen vihaisena." Olen havainnut, että näin tehdessään, välittömästi, agressiviselta tunteelta häviää sen terä. Se muuttuu ja pehmenee, se muuttuu vihasta enemmän surun kaltaiseksi. Tällöin anteeksiantaminenkin on enää vain askeleen päässä.

Jälkeenpäin voi sitten tarkastella prosessia ja miettiä, miksi tunteet olivat niin pinnalla. Loukkaantuminenhan johtuu siitä jokin asiaa ei mene sillä tavalla kuin on odottanut, olettanut tai halunnut. Yksinkertainen selitys olisi silloin että jokin näistä olettamuksista on ollut epärealistinen. Tärkeä on havaita että vaikka jokin asia olisi oikeudenmukaista, ei se silti välttämättä ole realistista. Jotkut ihmiset vain ovat ns. kusipäitä tai muuten hajamielisiä, eikä heidän varaansa kannata laskea mitään, vaikka jonkin asian suorittaminen kuinka kuuluisi heidän velvollisuuksiinsa. Tällaisessa tapauksessa loukkantuminen on energian hukkaan heittämistä, koska asian meneminen parhain päin ei alunperinkään ollut realistista.

Toki hankaliin ihmisiin ja tilanteisiin kannattaa yrittää vaikuttaa ja saada heidät toimimaan omalta kannaltaan paremmin. Loukkaantuminen ja vihastumien eivät kuitenkaan ole rakentavia vaihtoehtoja. Paljon paremmin voi asiaan vaikuttaa puhumalla asiasta jonkun toisen kerran, kun tunteet ovat laantuneet. Tunteiden ollessa pinnassa käy asetelma helposti hyökkääväksi/puolustavaksi, jolloin kumpikaan osapuoli ei halua myöntyä ja muuttaa tapojaan.

Kuvia

Kävimme sukeltamassa Iso-tiilijärvellä Hollolassa. Se oli selkeästi paras järvisukellus Suomessa tähän mennessä. Hyvä näkyvyys, hyvä sää ja lämmintä vettä. Syvyyttä ei ollut kuin 8m, joten ilma riitti sen verran pidempään ja kun nähtävääkin oli, ei ollut tylsää. Näimme kaloja pari eri lajia, mutta ainoa jonka tunnistin oli ahven. Harmillisesti kuvat muista kaloista kuin ahvenesta eivät onnistuneet. Tunnistaminen olisi helpompaa jos olisi jäänyt dokumentaatiota.